"Ymmärrän sinua… Mene."
Sitten, elokuusta asti, haalasivat tänne Helgen, muka lukemaan maan hiljaisuuteen. Kyllä hän ymmärsi. Tämä oli nyt se, jonka pappa ja mamma olivat valinneet, tämä hintelä, kalvakka, hienosti sivistynyt kirjamies, joka ensin kaatoi hajuvettä takilleen ja sitten pisti resedan napinläpeen. No, tietysti sellaista oli huvittava kiusotella, aina sama kohtelias hymy ja pikkuvanha sukkeluuksien laskettelu, mutta riehakasti telmimään ei hänessä miestä, kenkien kastumisestakin oli aina pelko. Toista oli ylioppilas, josta tyttö alinomaa salavihkaa kyseli vanhalta Marilta. Sanomalehdetkin hänestä puhuivat, urheiluasiain yhteydessä.
"Juovan kuuluu se kylän maisteri."
"Ihmisten puheita. Niissähän tuo hääräilee urheiluksissa ja nuorison seuroissa. Vaan ei kuulu puheita pitävän. Ihan renkien kanssa vaan oleilee, niin ettei joukosta erota ja hyvä on köyhälle, aina auttamassa. Ei ole suurellinen, omana miehenä kylän pojat raitilla pitävät. Vaan ei ole liioin tappelua ja rähinää sattunut, maisterin joukossa ollen… No, jospa tuota sitten ryypännee. Kirja kainalossa pyörähtää milloin minkin isännän peräkamariin, taitavat tyrkyttää, suosittu kun on kovasti mies, haastelevat, uusiin tapoihin maanviljelyksessä kuuluu yllyttelevän ja vähänkös sitä on hänenkin ohjeillaan yritetty. Vaan niitä esitelmiä ja suuria puheita se kuuluu välttelevän."
Sellaistapa vanha Mari. Ja hän, tyttönen, souti usein yksikseen illan tullen tuonne niemen taa. Siellä makasi ylioppilas rannalla, ruskeat kasvot suuren kiven takaa loistaen, siellä oli ihmeellinen, salainen onni ja siitä ei tiennyt kukaan, ei kukaan. Ylioppilaassa oli kuin taikaa, eikä hän kuitenkaan sanonut juuri mitään, silmät vain loistivat. Ihmeellinen oli hänen voimansa. Mutta viime aikoina oli hän muuttunut niin vakavaksi ja miettiväksi ja oudosti hän viittaili poismenostaan ja jokin painoi häntä. Sitten ei häntä ollut rannalle tullut, pitkään aikaan. Ja nyt, yhtäkkiä tämä kirje.
Tyttöä ahdisti nytkin niin, että hänen täytyi painaa kädellä sydäntään.
Mitä aikoikaan hän tehdä? Oliko oikein tehdä niin?
Samassa poksahti jotain seinään. Sydän ikäänkuin hypähti, hengitys salpautui, veri pakeni poskilta ja jäsenet värisivät… Heti sen jälkeen uudestaan, osuen ikkunaan. Ei epäilystäkään, siellä oli odottaja alhaalla; "tänä iltana, sitten ei". Kuin huumeessa tyttö sieppasi köyden sängyn alta, epäröi hetken, mutta avasi sitten hermostunein liikkein ikkunan ja kumartui tuijottamaan alas. Vain pimeää, eikä ääntäkään, lukuunottamatta sateen jorinaa. Entäpä, jos nyt jostain katseltiin, maantieltä vaikka! Tyttö sammutti kynttilän ja heitti sitten köyden alas. Hän tunsi, kuinka siihen tartuttiin, kuinka sen kantavuutta koeteltiin, ja samassa hänet valtasi yksi ainoa ajatus, yksi ainoa pelko: huoli siitä, kuinka hän jaksaisi kannattaa kalliin taakan. Hän vaipui lattialle istumaan, köyttä akkunalaudan särmää vasten vetäen, tarpeettomastikin ponnistellen ja sydän tuskasta vapisten. Vihdoin alkoi kuulua rapinaa, sitten huohottavaa, vaikka hillittyä hengitystä ja sitten iskeytyivät lujat kourat ikkunan kamanaan ja pää piirtyi synkkää taivasta vasten. Sensiaan että olisi auttanut, peräytyi tyttö kuin uhkaavaa vaaraa, huoneensa viimeiseen sopukkaan ja painautui väristen seinää vasten.
Hiljaisuus vallitsi. Ei kuulunut hiiskaustakaan, ei liikettä, tuuli vain pieksi sadetta seinään. Kului pitkiä hetkiä. Sitten raapasi nuorukainen tulta ja sytytti kynttilän. Hänen kasvonsa olivat oudon kalpeat ja lepattava liekki heitti niille omituisia varjoja. Tyttö seisoi hievahtamatta.
"Tahdotko, että poistun?" kysyi nuorukainen vihdoin tukahtuneella, särkymäisillään olevalla äänellä.
Ei vastausta, ei liikahdusta.