"Sano", kuului jälleen aivan hiljaa.
Silloin tyttö syöksähti nurkastaan, painoi päänsä nuorukaisen rintaa vasten ja kuiskasi.
"Rakas."
Koskaan ei ylioppilas ollut ennen ollut sellainen. Hänen silmänsä hehkuivat kuin tuli ja hänen huulensa polttivat. Toisinaan työnsi hän luotaan, tuijottaen pitkät hetket, toisinaan puristi hän ranteista kuumeisin käsin, ja hänen huulensa liikahtelivat, mutta sanoja ei syntynyt.
"Mikä sinun on?" kysyi tyttö ihmeissään.
Silloin välähti ylioppilaan silmistä kuin viha ja hän sanoi tukahtuneesti.
"Tule luokseni!"
Tytön sydän ikäänkuin kutistui, kaikki veri pakeni kasvoilta ja katseesta kuulsi tuskainen säikähdys. Väläyksessä muisti hän kaiken entisen, kiusottelunsa, kiemailunsa, vieläpä sanatkin, jotka ylioppilas kerran oli lausunut: "sinä liehut ympärilläni kuin perho, mutta en tavoita sinua." Mutta silloin oli nuorukaisen kasvoilla karehtinut ruskea hymy, nyt istui hän uhmaavana, vaativana, polttavin silmin. Kuin unessa tyttö nousi ja jäi häneen tuijottamaan.
"Luulin, että sanoisit minulle hyvästi, selittäisit. Nyt olet tällainen, istut synkkänä ja äänettömänä. Mikä sinun on?"
Ylioppilas hengitti raskaasti.