"Tule", toisti hän.
Silloin kyyneleet kihosivat tytön silmiin ja väräjävin äänin hän esteli:
"Rakas."
Ylioppilaan otsasuonet paisuivat ja hän tuijotti maahan. Mutta entistä päättävämmin hän toisti:
"Tule!"
Jo äänestä tyttö tunsi herransa ja hän vapisi. Kirjeen sanat iskeytyivät mieleen: "tänä iltana, sitten ei". Hänet valtasi hetkeksi neuvottomuus ja tuska. Mutta sitten levisi hänen kasvoilleen outo valo ja poskille kohosi puna.
Yhtäkkiä näytti hän heräävän, pysähtyi, epäröitsi…
Ylioppilaan sumentuneet silmät rävähtivät ja hän nosti katseensa. Sitten peitti hän käsivarrellaan kasvonsa kuin kirkkaan valon huikaisemana. Vihdoin ponnahti hän ylös, otti tytön syliinsä keveästi kuin lapsen, peitti hänet vuoteeseen ja vaipui itse polvilleen sen ääreen, päätään tyynyyn painaen. Hänen hartiansa vavahtelivat kuin olisi hän nyyhkyttänyt.
"En ymmärrä sinua. Miksi et puhu?" sanoi tyttö vihdoin, pitkän ajan kuluttua.
Silloin ylioppilas nosti kasvonsa, silitti hiljaa tytön kiharoita ja hänen silmissään oli tavaton lempeys.