Mutta tarpeetonta on kertoa enempää. Tulin välinpitämättömäksi ja katkeraksi. Kuin uhalla liikuin sellaisissa paikoissa, joissa saatoin joutua kiinni, niin olin masentunut huolimatta ankarasta kouluutuksesta vieraalla maalla. Yrmeänä ja alakuloisena kätkin päiväkirjan laukkuuni kirjoitettuani sen takasivulle vanhat, tutut sanat:

"Heikkous, nimesi on nainen."

VI.

AAMU SARASTAA.

Jos koskaan olin tuntenut väsymystä ja kyllääntymistä, oli se syksyllä, suojeluskuntain syntyä puuhaillessa. Jo silloin oli maamme jakautunut kahteen leiriin, ja saattoi jo aavistaa, että kerran oli tämä kansa vuodattava veljesverta. Vaikka näitä suojeluskuntia muodostettiinkin etupäässä ryssiä varten, herätti se punaisissa piireissä aluksi epäluuloa, sittemmin pelkoa, joka ennen pitkää yltyi sammumattomaksi vihaksi. Porvarit puolestaan epäröivät, vetosivat vanhaan malttavaisuuteen ja hallitukseen, jolla ei ollut muuta voimaa kuin sana ja kynä. Heidän mielestään oli niin vaarallista ryhtyä tällaisiin "valtiollisiin hommiin"; saattoi syntyä ikäviä selkkauksia; rauhassa oli niin mukavaa elää. Ja kun punaiset alkoivat järjestyä, kun heidän rivinsä jo sankkoina ja uhkaavina kiertyivät saaliinsa ympäri, niin silloin mentiin takaportista: oli jo myöhäistä, sanottiin, ei ollut aseita, turhaa yrittääkään.

Kiertävä jääkäri, joka oli komennettu kulkemaan pitäjästä pitäjään, ei saanut ihmeitä aikaan. Julkista puhetta ei voinut pitää, punaiset olisivat sanoneet: "Kas niin, saksalaiset ne ovat, jotka hommaavat lahtarien verikaarteja, saksalaisia kiihoittajia on lähetetty kansaa villitsemään" — puhumattakaan henkilökohtaisesta vaaraan joutumisesta. Täytyi käydä yksityisten henkilöiden puheilla, useasti esiintyä salanimellä, kutsua luotetuita miehiä kokoukseen ja koettaa sitä tietä saada jotakin syntymään. Kuinka monesti tapasikaan sellaisen, joka kahden kesken juteltaessa tuntui kaikkea lämpimästi kannattavan, myöntyi, oli ystävällinen ja osaa-ottavainen, mutta jonka hapuileva katse, äänen värähtely, varovainen ja kuiskaileva puhetapa paljastivat sisäisen levottomuuden. Jos häneltä sitten kysyi, eikö hän ryhtyisi kyläkuntansa hommamieheksi, kenties johtajaksi, säikähti hän hirveästi: ei tullut kysymykseenkään, hänellä oli perhe, kunnallisia luottamustoimia, liike, joka tarkkaan vei hänen aikansa tai muuta semmoista. Parhaalla tahdollaankaan ei hän joutanut. Hän ymmärsi kyllä asian, puolsi sitä, mutta ei saattanut sekoittaa itseään siihen. Rahaa tietysti, mikäli hänen pienistä varoistaan riitti — huokaisten — mutta hänen nimeään ei saanut ilmoittaa, eikä hänen luokseen enää pitänyt tulla — epäluulojen välttämiseksi.

Mutta paljon oli toisiakin. Oli nuoria, pystypäitä miehiä, jotka sanasta syttyivät ja olivat valmiit kaikkeen. Heitä sai vain pidätellä kuin raisuja varsoja, hillitä vain ja neuvoa kärsivällisyyteen. Ja nämä nuoret ne lopulta saivat vanhatkin mukaansa, varsinkin kun heitä auttoi kapina. Suomen kansa nousi, s.o. se osa siitä, jota suurimmalla syyllä voi kansaksi sanoa: talonpojat, jämeät miehet, joiden edessä tulisi paljastaa päänsä.

* * * * *

Mikä vaihdos! Äsken vielä takaa-ajettuna kulkijana, nyt virallisesti määrättynä komppanian päällikkönä. Äsken vielä vaatimattomana, hiukan salaperäisenä, kertomassa pidättyviä tarinoita vieraalta maalta suojeluskunnan pojille, nyt käskevänä "herra jääkärinä", joka yhtäkkiä tuntui kadottaneen kaiken toverillisuutensa, joka ei enää puhunut muuta kuin terävää, tylyä komentokieltä ja jonka edessä täytyi seisoa asennossa. Ankarassa pakkasessa hän harjoitti palelevia poikia alituisesti jankaten yhtä ja samaa, eikä hänelle saanut mistään valittaa, mitään kysymättä selittää, sillä tyly: "suu kiinni" oli ainoa vastaus. —