Kun olimme astuneet junasta, yritti kuljettajamme, jääkäri, joka vartavasten oli lähetetty Sassnitziin meitä noutamaan ja joka esiintyi siviilipuvussa, ensi kertaa järjestää meidät jonkinlaiseen riviin. Uljaasti marssimme me, kaukaisen Pohjolan karhunpenikat, karvalakkinemme ja paulakenkinemme läpi lumettoman kylän, ja vaikka asukkaat olivatkin tällaisiin tulokkaihin tottuneet, seurasi meidän kulkuamme suuri joukko uteliaita ja naureskelevia ihmisiä. Käännyimme sisään leirin portista ja meidät johdettiin pataljoonamme, Kuninkaallisen Preussilaisen 27. jääkäripataljoonan "schreibstuben", toimitushuoneen pihaan, johon saimme jäädä mahdollisimman hyvässä rivissä seisomaan, oppaan mennessä sisään ilmoittamaan asianomaiselle upseerille uudet miehet saapuneiksi.
Pihamaan aidan ääreen kerääntyi yhä kasvava joukko tulevia — ja entisiä — tovereitamme, joilla nähtävästi ei ollut oikeutta tunkeutua tälle aidatulle alueelle. Uteliaina he silmäilivät meitä, etsien joukostamme tuttuja kasvoja ja saadakseen terveisiä kotimaasta. Kuului hillityitä huudahduksia, kahdesti tai kolmasti minäkin kuulin nimeäni mainittavan, mutta en voinut joukosta erottaa, kuka sen teki.
* * * * *
Ei ollut suinkaan ilahuttavaa ja rohkaisevaa katsella näitä nuoria. Kaikilla heillä oli omituinen kelmeys kasvoilla, aivan omalaatuinen leima, joka merkitsi heidät tinkimättömästi. Vaikutelmaa vielä tehosti se, että heillä oli päässään mauttomat, kaljut kenttälakit, ja kun hyvin useilla sattui jostakin syystä olemaan päällä drillichpuku, valkeasta, karkeasta kankaasta tehdyt vaatteet, joita käytettiin siivoustöissä, muistuttivat he mielestäni melkolailla vankeja. Vasta kun tarkemmin katsoi heitä silmiin, huomasi, mitä miehiä he olivat ja saattoi arvata heidän mielialansa. Noissa silmissä oli ikävää, kaipausta, jonka juuri kotimaasta saapuneet olivat hetkiseksi paisuttaneet täyteen voimaansa, oli omituista, miettivää tuijotusta, mutta myöskin hyvin paljon eloa, iloisuutta, veitikkaa, tarmoa, rohkeutta. Kaikille heille näytti olevan yhteistä eräänlainen miltei arvokas tyyneys, sanoisinko hitaus, joka kuulsi läpi vilkkaiden liikkeidenkin, läpi huutojen ja naurun.
Upseeri tuli ulos — majurin adjutantti muuten, kuten myöhemmin sain kuulla. Hän oli pitkä, elävä herra, joka tervehti meitä ystävällisesti, kyseli kuulumisia kotimaasta sekä miltä paikkakunnalta kukin oli kotoisin, halusi tietää, oliko jollakulla tuttavia täällä ja pyrkikö asianomainen näiden kanssa samaan komppaniaan. Ylioppilas R—r joutuikin toivomustensa perusteella kolmanteen komppaniaan, kaikki muut toiseen.
Sitten meidät vietiin asuntoomme. Käännyimme sisään portista, jonka pielessä huomasin sanat: "Ausbildungstruppe Lockstedt", ja saavuimme pitkän, matalan peltiparakin eteen, jonka toisessa päässä sijaitsi meille varattu tupa. Juuri silloin tunsin jonkun tarttuvan käteeni ja korviini kajahti reipas: "terve". Käännyin. Anttihan se siinä seisoi saksalaisen jalkaväen kenttäharmaa puku päällään, mutta kuinka muuttuneena, sanoakseni hiljentyneenä. "Terve, terve", enempää en kerennyt vastata, piti kiiruhtaa sisälle.
Tuvassa oli tilaa noin kahdellekymmenelle miehelle, laskien vuoteista, jotka oli asetettu peräseinälle täsmälliseen riviin, kaksi aina päällekkäin, määrätyn välimatkan päähän toisistaan. Valo yrittelihe sisään muutamasta hikisestä ikkunantapaisesta. Pitkin seiniä kulki kaksi tavarahyllyä, mutta nyt niillä upeili ainoastaan rivi pahasti ruostuneita läkkisiä ruoka-astioita ja läjä pesuvateja. Neljä viisi korkeaa, korvaniekkaa vesikannua törrötti nurkassa, ja lattialla seisoi kaksi suurta, vankkaa pöytää, joita ympäröi lukuisa joukko palleja. Keskellä tupaa oli kamiina ja sen vieressä tyhjä hiiliastia, ja kun vielä mainitsen kivääritelineen, luulisin "huoneen" kalustoluettelon olevan kutakuinkin täydellisen. Permanto oli likainen, ja vuoteitten epäjärjestyksessä olevista patjoista retkotti olkia, joita oli valunut lattiallekin.
Tuleva kotimme ei siis ollut kovin ihastuttava, ja siviilimiehen mieltä noudattaen tulisi tästä syyttää jääkäritovereita. Olisihan heidän pitänyt ajatella, kuinka masentavan vaikutuksen tällainen epäjärjestys teki mukavista oloista juuri irtautuneihin miehiin, etenkin, kun verrattain vähäisellä työllä olisi koko tuvan voinut saada paljoa kodikkaammaksi. Mutta soturia tällainen turhanaikaisuus vain naurattaa. Mitä leirillä tekee sellaisella miehellä, joka ei pysty asuntoaankaan siivoamaan? Ankara elämä ja alituinen kiire koventaa siinä määrin mielet, ettei kukaan piittaa nahkapoikain nenännyrpistyksistä.
Meitä oli nyt tullut paimentamaan oma korpraalimme, gruppenführer (ryhmänjohtaja) Jussi S. [sen "luutnantti" S:n veli, josta Vilkuna puhuu. Tekijän huom.], vakava ja jyry mies, paljon maailmaa nähnyt, sitkeä ja tavattoman hillitty. Ensi työkseen komensi hän meidät ruuanhakuun. Saimme kuurata läkkipakit kirkkaiksi hiekalla ja vedellä, ja Silläaikaa kuin korpraalimme jakoi leipä-osuuttamme, marssimme me komppanian kyökin luo. Ikkunasta pistettiin astiat sisään, kokki kaatoi niihin kauhallisen soppaa, kukin sai makkaranpalasen käteensä ja sitten tupaan. Ruoka ei maistunut meistä hongalle eikä haavalle, vaikka se kieltämättä oli hyvää verrattuna myöhempiin annoksiin. Se oli jonkinlaista hedelmäsoppaa, joka sisälsi ryynejä, veskunoita, sokeria ja varmaankin myös suolaa, ja sitä tarjottiin — makkaran kera. Kukaan meistä ei syönyt sitä loppuun, vaikka olimme nälkäisiä. — Saimme nyt myöskin kuulla tavallisen täkäläisen ruokajärjestyksen: aamulla kahvia, päivällinen klo 12 tienoissa, 1/2 5 aikaan taas kahvia ja illalla maitosoppaa, — jota ainakaan minä en saattanut milloinkaan oppia syömään; mielestäni se muistutti liisteriä, jota meillä käytetään ikkunanpapereita kiinnitettäessä — toisinaan myöskin savustettua silliä, tai suolasilliä ja perunoita; sekä teetä.
Kun pöydät oli siistitty, ruoka-astiat pesty ja asetettu kauniisti hyllylle, marssittiin komppanian varastohuoneeseen pukuja noutamaan. Meille annettiin monesta kohden paikatut, veren tahraamat, mutta tarkkaan puhdistetut jalkaväen univormut harjoitusvaatteiksi. Kukin sai kaksi paria alushousuja ja sukkia, kaksi paitaa sekä saappaat ja nauhakengät. Saappaat eivät mitenkään tahtoneet sopia rinnasta suomalaiselle, saksalaisten jalka kun on pitkä ja litteä, aivankuin kapeaan voileipään olisi pistetty kahveli pystyyn.