Sellainen oli ensimäinen "hyökkäyksemme". Mutta kaikesta huolimatta oli jo moni saanut tuntea kuoleman kammoa sydämessään, sillä pommeja oli satanut melko tiheään. Muiden muassa minunkin korvani ohi lensi aivan läheltä huriseva granaatin siru, paiskautuen syvälle kämpän seinään. Onnettomuuksia ei kuitenkaan sattunut.
Venäläisessä raportissa, jonka jälestäpäin saimme käsiimme, ilmoitettiin, että vihollinen oli mitä ankarimman tykkivalmistuksen jälkeen ryhtynyt suureen hyökkäykseen. Rajulla voimalla olivat saksalaiset syöksyneet haudoistaan, mutta hyvin tähdätty sulkutuli oli tuhonnut heidän ensimäiset rivinsä, pakoittaen loput raskain tappioin peräytymään.
4.
TYÖTÄ JA NÄLKÄÄ.
Sattui meidän komppaniamme osaksi joutua rintama-alueemme kurjimmalle paikalle.
Suo oli vetelää, miltei kokonaan keltavetisten lammikoiden peittämää; suuria puita ei ollut lainkaan, ainoastaan tiheää viidakkoa kasvoi kuivemmilla paikoilla.
Asunnot olivat niinikään perin kehnot ja heikot. Ainoastaan hauptmannin erikoiskämppä oli hiukan parempi; ja suomalaisten zugführerienkin majat olivat kenties kodikkaammat kuin meidän muiden kuolevaisten. — Näitä asuntoja me viipymättä ryhdyimme korjailemaan. Työtä tehtiin ankarasti nelituntisissa vuoroissa. Norjista koivunvesoista punottiin ensin kämppien ympärille korkea, häkkiä muistuttava aitaus, se täytettiin mullalla ja turpeilla, joita suurella vaivalla suosta kiskottiin, ja niin muodostui seinämille noin puolitoista metriä paksu maavalli, joka mitenkuten suojeli granaateilta. Katoille asetettiin hirsiä monta kerrosta, väliin ajettiin savea ja turpeita, sitten jälleen hirsiä, ja vihdoin peitettiin koko rakennus kauniisti nurmiturpeilla, jotka kätkivät sen vihollisen silmiltä. Juuri hirsien hankkiminen oli kaikista vaikeinta. Niitä noudettiin metsästä, noin parin kilometrin päästä ja kun siitä paikasta, mihin kenttärata loppui, oli etulinjaan ainakin kilometrin matka, kysyi suuria ponnistuksia, ennenkuin raskaat puut saatiin kantaen perille. Ei tosin ollut miesten puutetta, mutta kun pulikkapolku oli epätasaista, siirtyi hirren paino suurimmaksi osaksi sen olalle, joka sattui olemaan kohopaikalla ja oli rutistaa luut kasaan. Eikä siinä auttanut antaa perään, sillä silloin saattoi koko kantajajoukko horjahtaa kapealta tieltä suohon. Moni tässä raadannassa sairastuikin, sai poltteita sydänalaan, pistoa rintaan, yleensä vikoja, jotka kenties säilyvät ikuisena muistona.
Oli selvää, että työn ykstoikkoisuus meitä ikävystytti. Eikä siitä näyttänyt olevan vastaavaa hyötyäkään. Kämpät eivät kuitenkaan tulleet siihen kuntoon, että niissä olisi voinut olla turvassa granaateilta, mutta epämukaviksi asua ne kyllä kävivät. Sillä kun kosteat suoturpeet joutuivat katoilla kovan paineen alaisiksi, alkoi niistä tihkua vettä makuusijoille ja ilma sisällä kävi kosteaksi ja perin ummehtuneeksi, kun ei se enää päässyt seinien läpi vaihtumaan. Tämä kaikki aiheutti sen, että työtä tehtiin vastenmielisesti ja veltosti, kuten pakosta ainakin. — Sitäpaitsi, vaikka oli päivän raatanut, saattoi joutua vahtiin yöksi.
Kaiken lisäksi tuli vielä nälkä.
Jostakin tuntemattomasta syystä — ellei se ollut pelkkää leväperäisyyttä — oli muonavarain kuljetus rintamalle perin epäsäännöllistä, keskeytyen tuon tuostakin aivan kokonaan. Moneen päivään ei saatu leipää ja soppa oli vallan kauheata. Se oli jotakin suolaista lientä, jossa uiskenteli rasvanmuruja, muutamia vihreitä ruohonkorsia tai siekaleita, jotka saattoi arvata juurikasveista leikatuiksi. Pikemmin se muistutti astianpesuvettä kuin sotilaan päivälliskeittoa. Parissa viikossa komppania valahti laihaksi ja kalpeaksi. Miehet kulkivat alakuloisina, miltei hoippuen raskaassa työssään, silmissä tuo outo loiste, joka nälkäiselle on niin ominainen. Arvaa sen, miltä tuntui tällaisessa kunnossa kantaa hirsiä, varsinkin kun jo Tittelmündessä oli saatu kärsiä nälkää.