Koko kevätkesän oli ilmakin aivan surkea. Aina satoi. Ei ollut suinkaan mikään ilahuttava näky katsella nuorta suomalaista jääkärijoukkoa, joka kalpein kasvoin värjötteli suolla multaa kaivamassa, tai palasi uupuneena metsästä sateen likomäräksi pieksämänä. Mutta työtä vaadittiin paljon, ja kun huomattiin, että yhä täydellisempi velttous alkoi päästä vallalle, ruvettiin antamaan urakoita.
Herrat olivat turvautuneet ryypiskelyyn, kai ikäväänsä haihduttaakseen. Hyvä hauptmannimme, joka aina oli ystävällinen, ärhenteli humalapäissään kuin mieletön. Kerran hän ryhtyi syyttämään yövuorossa olevaa ryhmänjohtajaa — ehdotonta raittiusmiestä muuten — siitä, että tämä muka oli humalassa; toisen kerran kompuroi vääpeli etuvartioiden luo ja alkoi pähkiä revolverillaan umpimähkään, ollen vähällä surmata patrullimme.
Se oli synkkää aikaa, ja Jukolassa, kuten muuallakin, oli mieliala painuksissa. Kyllähän sitä laulettiin ja vitsailtiin kuten ennenkin, mutta kaikella oli pakotettu luonne ja nälkä kuulsi naurunkin takaa. Leipä maksoi 8-10 markkaan, milloin joku, ties kuinka, saksalaisilta tai rintaman takaa, oli saanut sen hankituksi. Ja hintaa arvostellessa täytyy ottaa huomioon, minkälaista huikeaa summaa 10 mk. meillä edusti. Tätä kallista leipää ei enää raskittu syödä semmoisenaan: siitä tehtiin jänkkiä. Vedessä kiehutettiin leivänmuruja ja suolaa, kunnes oli syntynyt eräänlainen velli. Ja tätä keittoa ei nälkäinenkään kovin paljon yhtäpäätä pistellyt. Toiset leikkelivät leipänsä ohuiksi siekaleiksi, jotka kamiinan päällä kuivasivat korpuiksi ja joita sitten teen tai kahvin kera varovasti nakertelivat. — Myöhemmin, rikkaampina aikoina, siveltiin näitä korppuja paistettaessa rasvaa niiden päälle, panipa joku marmelaadiakin lisäksi; silloin niistä syntyi herkkua, jota rauhan päivinäkin sopisi maistella.
Jukolaan, jonka sekä seinät että katto olivat perin hatarat, tihkui alinomaa vettä. Filtit kastuivat makuupaikoilla, mutta kun kämppä oli niin suuri ja sijaitsi varsinaisen etulinjan takana, ei sitä ennätetty korjata, rintavarustuksen luona näet oli tärkeämpää tehtävää. Milloin päivä pilkistihe harmaitten pilvien lomasta, levitettiin heti vaatteet kuivamaan verannalle, ja varsinkin aamuisin, jos sattui olemaan sees, tapahtui samaisella verannalla hyvin omalaatuinen toimitus. Toinen toisensa jälkeen kömpivät kämpän asukkaat ulos, riisuutuivat, sieppasivat kuin käskystä paidan päältään, istuivat kaiteelle ja alkoivat poimia jotakin, lintujen liverrellessä kevään autuudesta. Täi-apelli!
Muuten oli hiljaista. Silloin tällöin lentää pöllähti joku granaatti tai sähähtelevä shrapnelli työpaikallemme, kun ryssät olivat tähystystelineiltään meidät äkänneet. Toisinaan taas meidän tykistömme pommitteli ryssän kämppiä ilmaan. Mutta yleensä, pieniä patrullikahakoita lukuun ottamatta, ei sodasta suuria tiennyt, sama harmaus ja nälän painostava kiusa jatkui päivästä päivään.
Vihdoin alkoi syntyä napinaa. Monet söivät rautaisen annoksensa, huolimatta siitä, että se oli mitä ankarimmin kielletty. (Sivumennen mainiten tekevät sen useat saksalaiset sotilaat heti ruokavarat saatuaan.) Kun tämä tuli päällystön tietoon, herätti se tietysti yleistä paheksumista. Meitä soimattiin, viitattiin siihen, että historia oli aina kuvannut suomalaiset sitkeäksi ja perin kärsivälliseksi kansaksi, mutta nyt me muka kokonaan kumosimme tuon väitteen. Me olimme huonoja sotilaita, jotka pienimmänkin vastoinkäymisen sattuessa heti napisimme, emmekä kyenneet mitään kestämään. Mutta niin ei ollut asianlaita. Tiedän varmaan, että olisimme saattaneet kärsiä paljon ankarampaakin puutetta, jos vain olisimme käsittäneet, mistä se johtui, miksi se oli välttämätöntä. Ei suomalainen soturi usko pelkkää sanaa, kuten saksalainen, sanoipa sen kuinka korkea herra tahansa; hänelle pitää selittää, sitten hän kyllä mukautuu vaikka mihin ja pystyy mukautumaan. Nytkin tiesimme olevamme vanhalla rintama-osalla, jonne tiet olivat kunnossa ja liikenneyhteys hyvin järjestetty. Muonankuljetus sinne oli varsin helppoa ja vaaratonta ja hätämme johtui — se oli ainakin meidän mielipiteemme - yksinomaan huolimattomuudesta. Ja juuri tämä meitä tuskastutti. Jos olisimme olleet esim. liikuntosodassa, niin olisi luullakseni jokainen nurkumatta tyytynyt kohtaloonsa.
* * * * *
Sitten, yhtäkkiä olot huomattavasti paranivat.
Ensinnäkin avattiin kanttiini, rintamamyymälä, runsaine varastoineen. Sieltä sai ostaa jos jonkinlaista hyvää, keltä vain rahaa liikeni: oli häränkieltä, vasikanlihaa, sardiineja, sieniä, hedelmiä, suklaata, hunajaa, marmelaadia, keksejä, siirappikakkuja j.n.e. Kellä säästöjä vielä oli, pani ne nyt menemään. Varasto hävisi kuin kuumille kiville, ja liikkuipa missä tahansa, niin aina poikien suu kävi ja naama säteili.
Samaan aikaan järjestyi muonantuontikin. Leipää saatiin joka päivä ja annoksia lisättiin. Soppa parani huomattavasti. Ja kolmeksi päiväksi kerrallaan jaettiin vähän marmelaadia tai "schmalzia", eräänlaista rasvaa, joka korvasi voin. Toisinaan annettiin sokeriakin hiukan ja sitäpaitsi sikaari sekä kaksi paperossia päivää kohti.