Suutari, saksalainen jätkä, lihava ja pyöreänaamainen, oli laiskin nahjus, minkä ikinä olen tavannut. Tyhmässä ylpeydessään piti hän itseäänkin osallisena niihin loistaviin voittoihin, joita Saksa oli saavuttanut, "sotilasura" oli noussut hänelle päähän eikä hänen pöyhkeilyllään ollut rajoja. Meitä suomalaisia hän syvästi halveksi, pitäen meitä raakalaisina ja muunmuassa väittäen, että hauptzugführer J:n sivistystaso tuskin kohosi yhtä korkealle kuin hänen, piki-oravan. — Tietenkään ei hän ollut paikannut saappaita, vaikka ne olivat maanneet täällä jo pari viikkoa, ja pahantuulisena heitti hän huolimattomasti nurkkaan sen kimpun, jonka nyt toimme. Kun tiukkasin, milloin entiset tulevat valmiiksi, vastasi hän yli olan:
— Lass mal sehen. (Saa nyt nähdä).
Selitin kuitenkin jyrkästi, että olin lähetetty tänne niitä noutamaan ja että minun oli vietävä herra zugführerille täsmällinen vastaus.
— Vai niin. Zugführer, herra zugführer kysyy, vastasi hän ivallisesti.
— Herra zugführer käskee! tiuskasin suuttuneena.
— No. Joskus perjantaina, ehkä.
— Minä perjantaina? Tulevanako vai vasta vuoden päästä?
Suutari sytytti rauhallisesti savukkeen.
— Teillähän on riittävästi aikaa juosta katsomassa minä perjantaina ne ovat valmiit, kuului hävytön vastaus.
Vai niin, ajattelin, herra piki-orava pöyhkeilee. Katsotaanpas, mitä vääpeli arvelee hänen ahkeruudestaan.