Vääpeli Steinmüller istui asuntonsa edessä puistikossa tyytyväisen ja velton näköisenä, sikari lerpallaan olevien huulten välissä, jotakin sanomalehteä lukien. Pöydällä hänen vieressään oli tarjotin teelaseineen, sokeri-astioineen, kekseineen, marmelaadineen. Oh, oh, olipa sillä pojalla päivät! Pienessä tuulessa näkyi olevan, koska kasvot niin punertivat, tämä arvoisa herra, joka ensimäisenä oli saanut rautaristin, mutta joka kuitenkaan ei käynyt kuin kerran kymmenessä päivässä rintamalla maksamassa meille tiliä, ja muulloin pysyttelihe visusti suojaisessa asunnossaan. Armollisesti käänsi hän päätään meihin päin ja kysäisi unisesti lehtensä takaa.
— Nu?
Selitin, että miesten on pakko rämpiä nauhakengät jaloissa suolla, kun saappaat viipyvät viikkokausia suutarissa, joka ei tee niille mitään. Joukkueen työkyky kärsi sellaisesta huolimattomuudesta.
Vääpeli muutti sikarin toisesta suupielestä toiseen ja vastasi:
— Wenn die Stiefel nicht fertig sind, so sind sie nicht fertig. Weg!
(Kun eivät saappaat ole valmiit, niin ne eivät ole valmiit. Tiehenne!)
Mutta annapas, että olisi suomalainen mies ollut suutarina, kyllä olisi silloin noussut eri mökä mökissä.
* * * * *
Tekijä-Eeka oli siksi hyvällä tuulella, että paluumatka, jonka varsin äreänä alotin, ennen pitkää kääntyi sangen rattoisaksi. Ja mitäpäs sitä turhista innostua, velvollisuutensa täyttänyt sotilas. Paras olla vain vapaana, ihanan illan lumoissa… Kahden iloluontoisen nuorenmiehen laulupa alkoi komeasti kajahdella metsässä.
Mutta se katkesi äkkiä, ankaraan, tiuhaan tykinjyskeeseen. Kun emme olleet milloinkaan kuulleet läheltä kanuunalla ammuttavan, luulimme aluksi, että oma tykistö, joka sijaitsi aivan vieressämme tien varrella, metsän suojaan kätkettynä, oli avannut tulen. Mutta ei. Erotimmehan selvästi granaattien räjähdykset, shrapnellien sähinän, ja ennen pitkää alkoi niitä sataa lähettyvillekin. Ne vonkuivat ja ulvoivat mennessään, taittoivat puita, joiden latvat rymisten putosivat maahan, nakkelivat niitä korkealle kuin tikkuja ja kylvivät yltympäri kaarnaa ja oksanpalasia. Hurisevat sirpaleet iskivät hongan kylkeen kuin kiukkuinen karhu kämmenillään ja suuret Riigan patterien projektiilit humisivat kuin koski.
Tietysti se veti naamataulut vähän totisiksi ja pani kiiruhtamaan askeleita. Vinhaa vauhtia riensi luutnantti Haase vastaamme, arvatenkin matkalla hauptmanni Knahtsin luo, jonka johdon alaisena pataljoona nyt toimi, majurin ollessa asiamatkoilla. Tästä päättelimme, että jotakin tärkeätä oli tekeillä.