Yhä kiihtyi ammunta. Bum-bum-bum-bum! Laukaukset seurasivat niin nopeasti toisiaan, että niitä tuskin erotti; kaikki sulautui yhtenäiseksi, helvetilliseksi jylinäksi. Ja joka haaralla räiski, hurisi ja ulvoi. Tämä oli nyt siis rumputulta, josta sanomalehdissä aina hälistiin… Arvatenkin oli ryssillä hyökkäys mielessä ja me poloiset olimme täällä kaukana, päälle päätteeksi aseettomina.
Aivan lähellä sitä paikkaa, mistä kenttärata alkoi, oli kolmannen komppanian keittiö. Sen luona tapasimme erään ryhmänjohtajan, joka vastikään oli tullut rintamalta käsin ja hengähti helpoituksesta päästyään tähän suojaiseen paikkaan.
— Älkää hyvät miehet yrittäkö edemmäs, puhui hän hikeä pyyhkien, ei siellä nyt elä ihminen kulkea.
Selvästi saattoi huomata, että hän oli kiihoittunut, kuten luonnollista, mutta kieltämättä oli hänen varoituksessaan punnitsemisen aihetta. Meillä ei kuitenkaan ollut minkäänlaista lupaa jäädä tänne etulinjan taakse majailemaan. Tietenkin komppania oli nyt hälyytetty ja odotteli kiväärit valmiina vihollista. Millä tavoin me olisimme voineet puolustautua sitten jäjestäpäin, hiipiessämme toverien joukkoon kuin ainakin perunakuopassa piileskelleet? Meille naurettaisiin ja meitä voitaisiin sen lisäksi rangaista. — Tämän sanoimme ryhmänjohtajalle ja lähdimme vilkkaasti liikkeelle.
— Jumala kanssanne, kuului takaamme vakavasti.
Rivakoin askelin teimme taivalta. Jo saavutimme kenttäradan, mutta sen lähettyville pommeja vasta oikein satoikin. Nähtävästi koettivat ryssät saada rikki tätä meille niin tärkeätä tietä ja suuntasivat siihen suuren osan tykeistään. Eteen ja taakse, oikealle ja vasemmalle putoili granaatteja, mutta ei vain kohdalle. Niskamme painui väkisinkin kyyryyn ja vaikka ilma oli viileä, tuli meidän tavattomasti hiki, ikäänkuin olisimme juosseet. Jonkun kerran täytyi meidän heittäytyä radalle pitkäkseen, kun riigalaisia hirviöitä tulla humahti aivan viereen.
Radan puolessa välissä tuli vastaamme neljä pionieriä, likomärkinä ja kiihdyksissä.
— Kääntykää, kääntykää hyvät veljet. Siellä tulee loppu eteenne, sanoivat he.
He olivat olleet metsässä töissä, kun leikki alkoi. Lähempänä etulinjaa väittivät he satavan pommeja vieläkin tiuhempaan ja kertoivat kuin ihmeen kautta pelastuneensa ehjin nahoin tänne asti. Ymmärsimme, millä tavoin he olivat kastuneet. Radan kummallakin puolin kulki nimittäin syvä ojat, jotka olivat vettä täynnä ja kun räjähtäviä granaatteja oli täytynyt väistää, ei auttanut muu kuin painua arvelematta ojaan.
Epäröimme, katsahdimme ehkä toisiimme, mutta emme enää toisiltammekaan kehdanneet kääntyä ympäri. Ja olihan meidän velvollisuutemme palata komppaniaan. Akka tieltä kääntyköhön, sanoivat vanhat suomalaiset ja heidän periaatettaan seuraten tuumailimme mekin yksikantaan: