— Kyllä meidän vaan on mentävä.
— Herran haltuun sitten, kuului jälleen tyyni hyvästijättö.
Ja totta olivat pojat kyllä puhuneet. Sillä mitä lähemmäs etulinjaa tultiin, sitä rankemmaksi kävi pommisade. Tuontuostakin täytyi meidän heittäytyä maahan, mutta pidimme ikäänkuin kunnianasiana olla sukeltamatta ojaan. Tekijä-Eeka nauroi pahaa, omituista, hermostunutta naurua, josta luonnollisuus oli kaukana, eikä hän, vanha hoidon pelaaja, malttanut olla huomauttamatta.
— Tämä on ihan kuin kaheksaantoista vielä heivaisi.
Minä taas puolestani kieltelin häntä liikaa kiiruhtamasta, selittäen, ettei sitä voinut tietää, milloin juoksisi päänsä suoraan pahki pommiin, joka muuten olisi saattanut lentää ohi.
Kanttiinin ovet olivat selkoselällään. Vääpeli Freude, joka sitä hoiteli (hän oli tullut ensimäiseen komppaniaan siirretyn Höfelmeyerin tilalle), oli nähtävästi rientänyt lauhkeampiin ilmanaloihin, muistamatta sulkea herkkujaan lukkojen taa, vaikka hän tavallisesti kylläkin oli varuillaan meidän suhteemme. Mutta ei ollut meilläkään halua poiketa sisälle, eteenpäin vain teki mieli. Joistakuista paikoin oli rata särkynyt ja shrapnellin luotien jälkiä näkyi kaikkialla. Jukola tuntui olevan ihan pommituksen keskipisteenä ja olimme aivan varmoja, ettei siitä enää ollut jälkeäkään jäljellä. Mutta kun vihdoinkin, hirveän shrapnellisateen läpi pääsimme ehjin nahoin rakkaaseen kämppäämme, jonne meidän välttämättä piti mennä noutamaan kiväärit, huomasimme suureksi iloksemme, että se oli aivan eheänä kaikessa vaatimattomuudessaan. Sisällä oli kyllä sekamelskaa, penkit nurin, patruunalaatikoita huiskin haiskin, mikä todisti toverien lähtökiireen, mutta mitään vahinkoa ei ollut tullut. Pistimme tupakaksi — muistan, kuinka ahnaasti kiskoimme sauhuja, hien valuessa virtanaan — sitten sieppasimme kiväärimme ja ryntäsimme ulos. Oli nimittäin vielä syöstävä granaattikuuron läpi etulinjaan.
Pojat olivat tietenkin kämpissä, mutta niiden edustalla käveli zugführer H. levollisena tarkastellen, mitä ulkona tapahtui. Varsin pitkään katseli hän tuloamme. Pysähdyimme asentoon hänen eteensä ja minä ilmoitin niin tyynesti kuin suinkin osasin:
— Saappaat eivät vielä olleet valmiit, herra zugführer.
Hetken aikaa tuijotti hän meihin ihmeissään, näytti vihdoin muistavan, naurahti, löi kädellä olalle ja sanoi:
— Vai niin. Sieltäkö nyt tulette? Menkää sisään lepäämään.