Kun avasimme edessämme olevan kämpän oven, oli siellä miestä kuin helluntain epistolassa ja sauhua niin, ettei tahtonut kämmentään nähdä. Ja Eetu [kaatunut Suomen vapaustaistelussa. Tekijän huom.] verraton filosoofimme, veti pehmeällä, miellyttävällä äänellään ja aivan omalaatuisella taidollaan sydämensä pohjasta ja toisten hartaina kuunnellessa:
Herra Petteri istui kamarissaan ja peilaili hiuksiaan; kysyi vanhalta elatusmuoriltaan: "minkä kuoleman minä saan?"
* * * * *
Tätä kiivasta tulta kesti noin tunnin ajan. Sitten syntyi täydellinen hiljaisuus ja kesäyön tyyni rauha lepäsi yli rintaman. Mitään hyökkäystä ei tullut, vaikka sitä turhaan odotimme.
Ilmeisesti oli koko pommitus johtunut Tuomisen ja Vickströmin ylimenosta. Kun ryssät olivat saaneet tietää, keitä heillä oli vastassaan, ja sen lisäksi nyt tarkasti tunsivat asemamme, olivat he todennäköisesti päättäneet kostaa. Mutta huonosti heitä onnesti. Sillä vaikka ammunta oli niin kiihkeää, etteivät Ranskan rintamallakaan olleet upseerit omien sanojensa mukaan olleet mokomaa leikkiä kokeneet, ei se aiheuttanut juuri minkäänlaista vahinkoa. Kukaan ei kuollut, ainoastaan pari miestä haavoittui.
Jukolan sakki oli tässä rytäkässä ollut erikoisen lujilla. Sillä paitsi meitä kahta, jotka koko ajan olimme taivaltaneet pommisateessa, oli toistenkin täytynyt juosta läpi granaattitulen etulinjasta Jukolaan ja sitten takaisin. Ammunnan alkaessa olivat he nimittäin olleet rintamavarustuksen luona työssä ja kun komppania hätyytettiin oli kiväärit pitänyt noutaa. — Nyt palattiin iloisina ja remuten takaisin kämppään, ainoastaan kaksinkertainen vartio oli jätetty pitämään silmällä ryssien mahdollisia aikeita. —
Juhannuksen kesäinen lumous vallitsi kaikkialla. Ei enää pauketta, ei minkäänkaltaista melua. Yön valkeassa hohteessa vaelteli patrullimme Misse-joen rantaa. Ja silloin, yön pyhässä hiljaisuudessa, kuului vihollisen puolelta teatralisen kolkko ääni:
— Maanne ei tule koskaan vapaaksi, kavaltajat.
6.