Edelläkerrottu pommitus tuotti ensimäisen rautaristin suomalaiselle. Ryhmänjohtaja W. ensimäisestä komppaniasta, joka oli granaatin sytyttämästä kämpästä saanut pelastetuksi kiikarin ja erinäisiä muita tavaroita, palkittiin toisen luokan rautaristillä. Mutta varsin pian alkoi niitä ilmestyä yhä useamman rintaan, etenkin sinä aikana, jolloin lähettyvillä, hiukan meistä oikealla, oli käynnissä suuret Eckau-Keckaun taistelut ja jolloin pataljoona kunnostautui tekemällä ansiokkaita tiedusteluretkiä.
Yhtämittaista tykinjylinää kesti vuorokaudet umpeen, mutta meidän kohdallamme oli hiljaista. Toisinaan kantausi korviin konekiväärien rätinä ja jalkaväen kiihkeä ammunta. Oma patterimme oli viety taisteluun, jossa se niittikin kunniaa ja mainetta, saaden armeijan päällystöltä ensin suullisen ja sitten kirjallisen kiitoslausunnon kunnostautumisestaan sekä lukuisia rautaristejä. Viestit tiesivät kertoa, että tuhansittain ryssiä oli ammuttu kasoihin piikkilanka-aitojen eteen, mutta meille ilmaisi vain alituinen jylinä ja pyrstötähtien kaltaisina lentelevät valopommit taistelun käynnin.
Alueellamme vallitseva hiljaisuus oli kuitenkin siksi outoa, että arveltiin ryssillä olevan jotakin erikoista tekeillä, ja pataljoona sai määräyksen lähettää tiedustelijoita niin lähelle ryssän varustuksia kuin mahdollista, ottamaan selvää heidän aikeistaan.
* * * * *
Seisoimme valmiina lähtöpaikalla, rintamavarustuksessa olevan aukon kohdalla. Meitä oli kuusi, seitsemäntenä päällikkömme, ryhmänjohtaja T.; kaikilla oli mahdollisimman vähän vaatteita, nauhakengät jaloissa ja käsigranaatit vyöllä. Päällikkö antoi erikoisia määräyksiä ja ohjeita, selitteli retken tarkoitusta, ja sitten matkaan.
Sivuutimme omat vartiot, kapeaa, mutkikasta tietä pitkin puikkelehdimme läpi piikkilanka-esteiden ja tulimme suurelle, viettävälle pellolle, joka kasvoi sankkaa, korkeata kylvöheinää. Alempana loisti monijakoisen Missen läheisin haara valkeana kuin himmennetty hopea. Oli valoisaa, tyyntä, rauhallista. Mistään ei kuulunut laukausta, missään ei näkynyt ihmisolentoa. Ruisrääkkä vain äänteli lähellämme, ja alhaalla virrassa, jonka yllä keveä utuharso keinui, puheli sorsa poikasilleen. Jossakin hyvin korkealla surisi lentokone, mutta ei se sattunut silmään. — Suuri petäjä, komppanian alueen rajapyykki, näytti vaipuneen kesä-öiseen uneen, kenties se haaveili menneistä ajoista, jolloin niiden raunioiden paikalla, joiden ääressä se seisoi, kohosi komea talo iloisine ihmisineen, lapsineen, jotka olivat leikkineet mäntyvanhuksen juurella, eläimineen, joille se oli tarjonnut siimestään. Nyt naukui villiintynyt kissa sortuneen muurin huipulla, tai puikkelehti liukas kärppä kivijalan aukoissa…
Kiilan muotoon järjestyneinä hiivimme hiljaa jokirantaan. Katselimme, kuuntelimme… Ei missään ääntä, liikettä. Vain sääskien yninä kiusasi korvia. Niitä oli myriaadittain, läpi verkonkin ne tunkeusivat kasvoihin, niin että joka hetki sai pyyhkiä niitä kädellään pois kuin rahnaa; ennen pitkää iho paisui ja oli kauttaaltaan täynnä punertavia paukoja…
Ensimäinen Missen haarajoki ei ollut syvä, vesi ei noussut kainaloihinkaan. Kahlasimme sen yli ja vaelsimme hiljaa eteenpäin tuuhean kaislikon suojassa. Niin tultiin varsinaisen pää-uoman rannalle, missä jälleen makasimme tarkasti tähystellen. Mieltä alkoi jännittää, sillä kauempana ei oltu koskaan käyty.
Jo laskeutui johtaja äyräältä veteen ja alkoi uida. Vuolas virta vei häntä pitkän matkan mukanaan, vaikka joki oli tuskin kymmentä metriä leveämpi. Kun hän oli onnellisesti päässyt yli, seurasimme me toiset vuoron perään. Vesi oli kylmähköä, eikä kivääri selässä ollut erittäin mukava uida, mutta eihän matkakaan ollut pitkä.
Ryömittyämme varovaisesti pienelle ylänteelle, kuuntelimme ja katselimme jälleen. Missään ei näkynyt ryssiä eikä heidän patrulliaan. Mitä se merkitsi, mitä oli heillä mielessä? Tämä outo hiljaisuus alkoi painostaa. Olivatko he huomanneet meidät ja väijyivät jossakin piilossa, tai hiipivätkö katkaisemaan paluutien?