Yhtäkkiä leiskahtaa oikealta metsän takaa kuin kymmenittäin suuria salamia tai kuin valtavan tulipalon loimut. Sitten kuuluu sarja kumeita räjähdyksiä, ei, mörähdyksiä ne olivat, kuin olisivat tuhannet pedot syöksyneet saaliinsa kimppuun: ryssäin patterit avasivat kaikki yhtaikaa tulen. Samassa tuokiossa alkoivat valopommit singota korkeissa kaarissa ilmaan. Kuin outo, huikaiseva tähtisade ne nousivat ja putosivat. Meidänkin kohdallamme sijaitsevat vihollisen tykit ampuivat viistoon, samaa maalia kohti kuin toisetkin. Sitten rupesivat kuularuiskut rätisemään: Eckau-Keckaun taistelu oli jälleen käynnissä.
Hiivimme yhä eteenpäin. Sivuutimme suojuksen, jossa ryssän etumaisin vartio tavallisesti seisoi; paikka oli tyhjä. Tuli toisen vartion rintasuojus; sielläkään ei ketään. Merkillistä.
Ääntä, vihdoinkin… kuin veden solinaa. Makasimme liikkumattomina, päät painettuina nurmikkoon ja katse jännittyneenä. Ei mitään. Luultavasti se oli vain sorsa, joka hyönteistä tavoittaessaan oli syöksähtänyt vähän ylös vedestä ja nyt ui kahisevassa kaislikossa.
Taas eteenpäin hiljaa ryömien. Oli enää tuskin sataa metriä ryssän valliin, mutta muuan Missen haarajoki katkaisi meiltä jälleen tien. Makasimme liikkumattomina, silloin tällöin vain pyyhkien sääskiä kasvoiltamme, jotka olivat miltei tunnottomiksi turtuneet. Näytti siltä kuin olisi jostakin edessämme olevasta kämpästä noussut ohut sauhu tyyneen ilmaan. Tykkien jylinä alkoi hiljentyä. Kuului selvästi kopina, kun vihollisen puoleisilla puolapuukäytävillä kuljettiin; montaa miestä ei siellä liikkunut… Jossakin kai veistettiin, koska erottausi kirveen kalke ja lastun risahdus, kun se irtautui… Hiljaisia, matalia ääniä… Sitten alkoi joku pehmeästi ja hentomielisesti laulaa venäjäksi: äiti, äiti älä soimaa j.n.e., tuota kaihomielistä venäläistä laulua…
Kuinka oli mahdollista, että tällaisena hetkenä, jolloin yön loihtuisa tenho oli kuin saduksi muuttanut kaiken, jolloin luonto oli vaieten pysähtynyt ihmettelemään omaa kauneuttaan, ihmiset hiipivät ja vaanivat tappaakseen toisiaan?…
Muuan joukosta tuijotteli hajamielisenä eteensä. Hän oli ihmeen levollinen. Vaikka hän selvästi tajusi aseman vaaranalaisuuden, ei hän tuntenut edes jännitystä. Oliko tämä nyt rohkeutta, urhoollisuutta?… Urhoollisuus, mitä se oli?… Sitten hän muisti tuhlattua elämäänsä… Nuoren tytön kuva hiipi hänen mieleensä. Ehkä hän oli lähtenyt tälle pitkälle matkalle päästäkseen irti velvoittavista suhteista, entisyydestä, kun ei enää ollut muuta mahdollisuutta. Voiko sellainen mies, jolla ei ollut mitään menettämistä, sanoa rohkeuttaan urhoollisuudeksi? Eikö hänelle paikalleen sattunut luoti ollut vain vapahdus? Ei, urhoollisuus oli sitä, että jalo ja kunnollinen henkilö pani alttiiksi tehdyn työnsä, saavutetun asemansa, koko elämänsä isänmaan eteen. Vain sellainen oli oikeutettu iloitsemaan rohkeudestaan… Lopputulos pisti kipeästi, melkein kadehtien hän vilkaisi tovereitaan. Heidän oli toista, heillä oli työ takana, tulevaisuus edessä; sen he uhrasivat maalleen… Isänmaalleen, joka menehtyi sisäisiin riitoihinsa, jossa rehoittivat laiskuus, omanvoitonpyynti, paheet, joka rahakirstujensa takaa ruikutti köyhyyttään, joka herkkupöytiensä ääressä valitteli nälkää ja karua luontoaan, jossa monet, sortajiaan silitellen, leimasivat parhaat poikansa kavaltajiksi. Ansaitsiko, ansaitsiko… oliko se kypsä?… Pois, pois sellaiset ajatukset. Kaikista huolimatta oli se maailman paras maa, jonka edestä ei mikään ollut liikaa…
Yhä makasimme samassa paikassa. Alkoi viluttaa. Kun vähänkin liikahti, pani märkien, kylmentyneiden vaatteiden kosketus väreitä kulkemaan läpi ruumiin. Kädet kävivät jäykiksi ja sinertäviksi ja hampaat hakkasivat kaalia. Mielellään olisi sytyttänyt paperossin sekä itselleen nautinnoksi että sääskille kiusaksi, mutta se ei tietenkään saattanut tulla kysymykseen.
Hiivin vihdoin johtajan luo kysymään, emmekö jo lähde eteenpäin. Hän makasi miltei käppyrässä, ankaran suonenvedon kouristaessa hänen jäseniään, eikä sanonut voivansa enää kauemmas tulla. Ja johan olimmekin riittävän hyvin täyttäneet sen määräyksen, mikä meille oli annettu: saaneet selville, ettei ryssiä ollut kohdallamme paljon ja ettei heillä todennäköisesti ollut mitään pahoja aikeita.
Yhä enemmän ja enemmän alkoi vilu vaivata. Vihdoin vaaleni aamu ja me lähdimme tekemään paluuta. Yhtä onnellisesti, ketään kohtaamatta selviydyimme jälleen. Ja niin oli päättynyt tämä märkä retki, joka olisi aivan yhtä hyvin saattanut olla viimeisemme, kuin se nyt muistutti romantista samoilua ihanassa yössä.
Päästyämme "kotiin" saimme harvinaisen vastaanoton: zugführer H. antoi joka miehelle kelpo moukun rommia. Sitten kiiruhdimme kämppiimme, riisuimme märät vaatteet ja ilki-alastomina heittäysimme levolle, arvatenkin suureksi tyydytykseksi niille vuoteittemme hiljaisille tovereille, jotka näin kauan olivat saaneet odottaa illallistaan.