Jo rupesi tulemaan kutsuvieraita. Heidät vietiin pöytään. Sitten esitettiin kuvaelma — ylimmäinen makuulava näyttämönä — jossa sairastunut vanhapiika, hourailtuaan avioliiton onnesta, intohimoisesti huudahti: "tätä, tätä, tätä" ja rauhallisesti kuoli. —
Kun kättentaputus oli lakannut, huudahti Kustu:
— Ja nyt ei muuta kuin pöydät syrjään ja haitari Jalille!
Tuossa tuokiossa oli kämppä muuttunut remuavaksi tanssituvaksi. Haitari luritteli Iitin Tiltua ja iloisimmillaan olevia poikia pyöri vimmatusti lattian täydeltä. Takit temmattiin pois, vieläpä paidatkin, ja yläruumis alastomana jatkui huima viuhke hikisten kasvojen punoittaessa päreitten loimuvassa valossa. Oli siinä riemua ja keveyttä, lapsellista, pitkällisen ikävän aiheuttamaa vallattomuutta ja vapautumisen tuntua…
Vihdoin pälkähti jonkun päähän vetää kaasunaamari kasvoilleen. Yhä useammat seurasivat esimerkkiä ja niin oli käynnissä naamiaiset, joille tuskin löytyy vertaa. Kämpän hämärässä, savun kyllästämässä ilmassa häälyi vimmatusti kummallisia, sadun kummituksilta näyttäviä olentoja, yläruumiit hikisinä ja paljaina, silmien kiiluessa naamarilasien takaa.
Mutta vieraat alkoivat väsyä ja poistua. Moni jääkäri, jonka heikontuneeseen ruumiiseen alkohooli oli vaikuttanut turmiollisesti, kävi kalpean ja velton näköiseksi ja ilmeisesti voi pahoin. Mieliala muuttui hiljaisemmaksi ja pyrki painumaan.
Ulkona tuuli huimasti ja hongan latvat humisivat kuin urkujen soitto. Mutta taivas oli sees ja tähtiä täynnä. Kävelin kämppämme takana kulkevalle harjulle, jonka juurelle aallot heittelivät valkeata vaahtoaan. Oli paha olla ja rinnan alta kiersi…
Joku makasi hongan juurella vatsallaan… Kustu näkyi olevan.
— Voitko pahoin? kysäsin.
— En enää. On sitä ihminen käynyt huonoksi. Syntyi hiljaisuus. Laineet vain pauhasivat ja tuuli ujelsi piikkilangoissa. Ja kämpästä kuului yhä polkan tahdikas jyske ja haitarin lurina.