Se pulpahti kuin vahingossa, humalaisen heltyneestä mielestä. Katsahdin sivulleni. Ketään ei enää näkynyt. Olin kai jo kauan ollut yksinäni. —
Kämpässä oli hiljaista ja pimeää jo. Vain uunissa värähteli riutuva hiilos; sen himmeässä kajastuksessa kiilsivät tyhjät pullot, hujan hajan olevat mukit ja vesiläikät pöydällä. Kuului raskasta hengitystä, kuorsausta; toisinaan joku kohahti, tai kynsi ruumistaan…
Olin juuri vetämässä filttiä ylitseni, kun ovi aukeni ja muuan hiljainen, työläisluokkaan kuuluva jääkäri kömpyröi sisään. Hän oli humalassa. Uunin luo hän pysähtyi ja jäi siihen horjumaan, huulet riippuvina, katse oudon tuijottavana, hiilloksen epämääräisesti valaistessa hänen kasvojaan. Hän oli kauan ääneti, samassa asennossa, mutta sanoi vihdoin omituisen lyhyesti ja itsekseen.
— Meitill' ei o' mitää.
Sitten, kohottaen katseensa, pitkän ajan kuluttua, uudestaan ja ikäänkuin vakuuttaen.
— Ei meitill' mitää o'.
Ja jälleen, antaen päänsä painua, hiljemmin ja pitkäveteisemmin, ikäänkuin huokaisten:
— Meitill' ei o' mitää.
Mutta yhtäkkiä kavahti hän kuin hereille, silmiin tuli hurja loiste ja piirteihin tarmoa.
— Nyt pannaan kämppä hytinäks'! Ja raivokkaasti tarttui hän pöytään.