* * * * *
Samaisessa ravintolassa saimme myöskin tietoja, pataljoonasta. Ne miehet, jotka olivat päässeet lomalle Berliniin, joutuivat täällä ikäänkuin piintyneiden sanomalehtiselostajain kuulusteltaviksi ja saivat tehdä selvää kaikesta, erittäinkin kuuluisasta talviretkestä, joka lienee ollut pataljoonan vaikein koko sotatoiminnan aikana. Vastikään oli majuri pitänyt Libaussa pojille puheen, jossa hän selitti, ettei enää mentäisi rintamalle, vaan jäätäisiin odottamaan Suomen kysymyksen esilletuloa, vieläpä päästettäisiin osa miehistä siviilielämään Saksaan. Juuri siihen aikaan teki ryssä voimakkaan hyökkäyksen Mitaun kaupunkia kohti, sai murretuksi saksalaisten etulinjan ja eteni uhkaavasti. Ja noin pari tuntia yllämainitun puheen jälkeen hälyytettiin pataljoona nopeasti ja vietiin junalla Tuckumiin. Varhain aamulla noustiin vaunuista ja lähdettiin marssimaan muuatta kylää kohti, jota ryssät yrittivät vallata. Perille ei kuitenkaan ehditty riittävän aikaisin, sillä joukot eksyivät metsässä, harhaillen, monta tuntia samalla alueella, lopen näännyksissä. Kun vihdoin päästiin paikalle, olivat ryssät jo ennättäneet saada kylän haltuunsa ja pataljoona palasi Tuckumiin. — Täällä eroitettiin joka komppaniasta parhaat hiihtäjät ja muodostettiin heistä keveä, suksilla liikkuva hyökkäysjoukko, jonka avulla toivottiin voitavan saada suuria aikaan. Ja tämä hiihtokomppania etunenässä painuttiin uudelleen rintamalle. Oli tavattomat pakkaset. Tuon tuostakin tavattiin jäätyneitä vihollisruumiita, joista monet olivat jähmettyneet elävän ihmisen luonnolliseen asentoon. Monta kertaa jouduttiin ankaraan tuleen; niinpä onnistui vihollisen kerrankin päästä ampumaan Aa-joen poikki kulkevaa kolonnaa, mutta sama satumainen onni, joka oli aikaisemmin pataljoonaa seurannut, ei jättänyt sitä nytkään. Ryssä ei saanut aikaan suuriakaan vaurioita riveissä, paljoa enemmän teki pakkanen. Usea palellutti jalkansa, toiset sairastuivat muuten. Vuorokausia täytyi viettää taivasalla ja asunnot olivat koko ajan aivan kehnot, milloin maattiin tiilitehtaassa, milloin tallissa, milloin kylmässä kirkossa. Pilke, Skangal, Mangal, ne nimet muistuttavat mieleen kovia kärsimyksen päiviä, jotka kuitenkin niin urhokkaasti kestettiin — Onni oli, että miehistö sai kerrankin syödä kyllikseen. Kun rintamalinjan siirtyessä suuria varastohuoneita oli jäänyt alueelle, jossa niiden joutuminen vihollisen käsiin saattoi olla mahdollista, yritettiin niitä voimien mukaan tyhjentää ja miehistö otti siitä runsaan osansa. Sitäpaitsi annettiin pojille päivittäin hiukan rommia, jonka avulla he saivat edes hetkeksi verensä liikkeelle. — Kolmisen viikkoa kestäneen yhtämittaisen palelemisen perästä vietiin rasittunut pataljoona vihdoin takaisin Libauhun. [Katso V.E. Tuompon oivallista kuvausta. Suomen Jääkärit ss. 230-259. Tekijän huom.]
* * * * *
Koko tämän ajan, jonka kuluessa pataljoona niitti kunniaa ja sai kokea kovia, täytyi meidän viettää Berlinissä laiskan elämää. Mitä oppimista oli, se oli jo aikoja sitten käyty läpi, nyt vain odotimme lähtöä, jonka Napa ilmoitti tapahtuvaksi milloin kolmen, milloin neljän päivän perästä, mutta josta koskaan ei tullut mitään. Aluksi viipyi kartta, joka erikoisesti meitä varten valmistettiin ja joka tuli maksamaan huikeita summia, piirustuskonttorissa tavattoman kauan ja Napa huomautti aina: "ylihuomenna valmistuu kartta, silloin heti matkaan." Sitten alkoi Ruotsista tulla huonoja uutisia: meidän tavaroitamme ei oltu voitu kuljettaa määräpaikalle, oli syntynyt sellaisia ja sellaisia esteitä, varmasti oli vihollisella aikeistamme vihiä. Retkemme onnistuminen edellytti ehdottomasti talvea, mutta nyt oli jo helmikuu käsillä, eikä mitään ollut valmiina. Yhä selvemmin ja selvemmin alettiin huomata, että kaikki raukeaisi tyhjiin ja se synnytti pojissa katkeruutta. Miksei annettu meidän toimia? Miksei meille uskottu niitä rahoja, jotka nyt Ruotsissa tuhlattiin hukkaan, ja päästetty omin päin matkalle?
Mutta kuinka ällistyimmekään, kun epäonnistumisen johdosta alettiin syyttää meitä. Kukaan ei voinut sitä käsittää, eikä meillä ollut paljoakaan aavistusta siitä, ennenkuin eräänä päivänä meidät kaikki kutsuttiin kreivi Schwerinin puheille. Tämä jo iäkäs, kookas ja harmaapartainen ukko, joka aina oli ollut niin ystävällinen ja joka jouluna oli kustantanut meille yhteisen illanvieton ja lausunut sydämellisiä sanoja, piti nyt puheen, joka masensi meidät kokonaan.
— Minä olen tarkastellut teitä suomalaisia rintamalla, leirillä ja täällä Berlinissä ja joka paikassa olette te käyttäytyneet niin, että jos saksalainen sillä tavoin esiintyisi, ei hänellä olisi oikeutta olla sotamiehenä. Teillä on kyllä täsmällinen sotilaallinen käytös, eikä teidän urhoollisuuttanne ja rohkeuttanne voi kukaan epäillä, mutta te juotte ja lörpöttelette kuten ainakin puolisivistynyt kansa, joka ei voi pidättäytyä huonoista nautinnoista. Minulle on ilmoitettu, kuinka te täällä olette päivät päästään istuneet kapakassa, eikä kuten saksalaiset, olutlasin ääressä, vaan juoden paloviinaa, joka tekee teidät raivoiksi. Humalapäissänne te olette kertoneet tärkeät salaisuutenne ravintolatytöille, kahviloiden tarjoilijattarille, ties kenelle ja nyt on vihollinen saanut tiedon aikeistanne. Te ette ole osanneet tukkia suutanne, vaan olette antaneet vihollisen vakoojain puhuttaa itsenne pussiin. Ja kuitenkin pitäisi teidän olla valiojoukko, luotetuimpia miehiä. Millaisia ovatkaan sitten muut! Teidät lähetetään nyt leirille oppimaan uudestaan sotilaskuria. Ja rangaistukseksi menettelystänne ei teistä kukaan saa liikkua leirialueen ulkopuolelle, eikä mennä kylälle vapaahetkinä. Toivon, että käyttäydytte hyvin. Älkää koskaan nauttiko väkeviä, sillä viina on teille vaarallisempi vihollinen kuin ryssät. Se vaikuttaa teidän mielialaanne, joka muuten on niin hiljainen ja harkitseva, muuttaen teidät villeiksi, jotka eivät tiedä, mitä tekevät…
Tähän tapaan herra majuri meille lasketteli.
Vai niin. Sen takia oli kaikki mennyt myttyyn, että me olimme lörpötelleet, me, joista vain muutamat osasivat saksaa. Ja me olimme juoneet itsemme raivoiksi, vaikka yksikään meistä ei ollut esiintynyt ainakaan niin humalassa, että olisi puhunut sopimattomia… Miksei meitä päästetty rintamalle, mistä meidät oli tänne kutsuttu, takaisin pataljoonaan, jonka kirjoista meidät oli pyyhitty pois? Nyt meidät komennettiin leirille jatkamaan harjoituksia, joihin luulimme jo pystyvämme. Tosin huomautettiin ikäänkuin salaa, että yritystämme ei vielä oltu kokonaan hyljätty, ja että meidän tuli odottaa suotuisampia aikoja, mutta kuka siihen enää uskoi. —
Napa ei ollut viime päivinä lainkaan näyttäytynyt ja hänen ilmoitustensa perusteella meitä kai tällä tavoin kohdeltiin. Ikävälle leirille odottamaan! Miksei, täällähän me tuotimme tarpeettomia kustannuksia, olisi pitänyt jo aikoja sitten siirtää meidät jonnekin. Mutta ei moisella evästyksellä.
Lähtö oli määrätty seuraavaksi aamuksi, mutta illalla päätimme vielä kerran kokoontua mutin luo, viettääksemme erojaisia. Ja silloin sitä ryypättiin, ihan uhalla. Siitähän meitä kuitenkin syytettiin, eikä meillä ollut mitään keinoa puhdistautua. Eikö silloin ollut parempi, että menettelimme maineemme mukaan; siten ei tarvinnut viattomana kärsiä moitteita? Niin me ajattelimme katkeroituneina.