Ja niin istui viaton mies viikon vedellä ja leivällä.
Tietysti me muut kiihkoilimme, uhkasimme lähettää yhteisen adressin ja niin poispäin. Mutta olimmehan jo useasti nähneet, ettei napina aiheuttanut muuta kuin ikävyyksiä, senvuoksi päätimme odottaa, kunnes syytetty itse ryhtyisi tarpeellisiin toimenpiteisiin. Putkasta päästyään oli tämä kuitenkin välinpitämätön ja katkeroitunut. Joitakin aikeita hänellä lienee aluksi ollut, kävipä hän puhuttelemassa hauptmanniakin, mutta sitten hän tuntui väsähtävän ja tuumaili yksikantaan:
— Olkoon. En minä viitsi ruveta kaivelemaan tätä likaista juttua.
Mitä se hyödyttää?
Asia selveni kuitenkin Berlinissä. Lähemmin kuulusteltuaan sai kreivi tietää, että ilmianto oli ollut väärä. Ryhmänjohtajaa ei alennettu, vieläpä meillekin myönnettiin lupa käydä kylällä — mikäli olimme esiintyneet siivosti leirillä.
Ponnistimme kaiken kykymme päästäksemme Libauhun pääjoukon yhteyteen, takaisin entisiin komppanioihimme, pois tältä tympäisevältä harjoitus-alueelta, jossa meitä pidettiin kunnottomina syntipukkeina. Anottiin suullisesti ja kirjallisesti, hauptmanni, hyvännahkainen mies, lupasi puhua puolestamme, mutta mikään ei auttanut. Kerran oli lähtö jo niin lähellä, että meille oli annettu uudet varustukset ja vaatteet, jopa määrätty lähtöpäiväkin, kun yhtäkkiä tuli käsky käydä varastohuoneella vaihtamassa vanhat puvut jälleen päälle. Silloin syntyi metakka, eikä määräystä toteltu; pojat eivät enää tahtoneet pukeutua kurjiin harjoitteluryysyihin ja jäädä tänne, johan täällä oltiin kuukausi viruttu. Vääpeli syöksyi sisään kauhistuneena, huusi ja noitui, kysyen emmekö vielä tietäneet, ettei sotaväessä milloinkaan niskotella. Nähtävästi hän pelkäsi rettelöitä, koska ilmoitti, että jos me nyt heti käymme muuttamassa vaatteet, niin hän puolestaan antaa asian unohtua, eikä ilmoita sitä ylemmäs. Mikäs siinä auttoi kuin totella pois.
Se, josta tätä viipymistämme saimme kiittää, oli Napa. Luullakseni oli häntä yli-esikunnassa soimattu retkemme epäonnistumisen johdosta, koska hän oli uudestaan ryhtynyt ankariin toimenpiteisiin, jopa lähettänyt pari meikäläistä Ruotsiinkin valmistelemaan uutta yritystä. Joka tapauksessa hän eräänä kauniina päivänä tulla pöllähti Münsterin leirille, kutsui meidät ympärilleen ja alkoi selitellä aikeitaan. Kieltämättä hän oli hieman hämillään ja epävarma, eikä sanallakaan muistuttanut Berlinin tapahtumista. Nyt lähdettäisiin tosiaankin, vaikka ei aivan kaikki enää, pienempi miesmäärä riittäisi. Ja nyt mentäisi yli meren.
— Te ette voi arvatakaan millä keinoin. Laivasta ei puhettakaan.
— Lentokoneella, kuului suhinaa ympäriltä. Joku paatunut kuiskasi ilkeyksissään: — Junalla.
— Ei, ei lentokoneella.
— No vedenalaisella sitten.