Poika ällistyi, hätääntyi, seisautti hevosen, yritti kankeasti nauraa ja vastasi.
— No joen poikki suoraan:
Syntyipä äkkiä kuumeista touhua. Kaikki kyytimiehet pyörsivät nopeasti hevosensa, heittivät suksemme ja tavaramme kiireimmän kaupalla reestä, malttoivat tuskin odottaa maksua, ja sen saatuaan laskettivat aika luikua kotia kohti. Me nakkasimme reput selkään, hyppäsimme suksille ja lähdimme hiljalleen kylään päin, Jussi V. johtajana. Alkujaan oli meillä suunnitelmana mennä rantatietä pohjoisempaan, pois kylän alueelta, ja joltakin yksinäiseltä, metsäiseltä kohdalta yli. Mutta eipäs! Ihan keskelle kylää me painuimme ja peräkanaa laskimme rantatörmältä alas joelle. Muuan tyttö katseli akkunasta nenä ruutuun litistettynä, kädet varjostaen kulmilla. Mitä lienee neitonen kuudesta hurjannäköisestä reppuniekasta arvellut?
Oli muuten onni, että me teimme yrityksemme kylän kohdalta. Sillä mikäli Jussi V. myöhemmin Suomessa käydessään sai kuulla, oli meitä ajettu takaa, ja samaisena yönä olivat nämä etsiskelijät väijyksissä juuri tuolla rantatiellä, jota meidän alkuperäisen suunnitelman mukaan oikeastaan piti kulkea. Häikäilemättömyys oli tässä kuten yleensäkin vaaran paikoissa menestykseksi. —
Ranta-äyräs oli korkea ja jyrkkä, ja kun toinen polyteekkari satutti johonkin hangesta esiinpistävään puuhun jalkansa, kaatui hän päistikkaa keskelle mäkeä. Me odottelimme häntä joen jäällä, kyyristyneinä liikkumattomiksi suksillemme ja tuskallisella tarkkuudella vaanien ympärillemme. Ainakin minun sydämeni pamppaili ihan kuuluvasti. Kun hän oli meidät saavuttanut, jatkoimme kiiruusti matkaa. Joki oli kuitenkin niin haarainen ja täynnä saarekkeita — joka tapauksessa meistä siltä näytti — että emme ollenkaan tienneet, olimmeko jo sivuuttaneet rajan, vai olimmeko yhä Suomen puolella. Muuan asunto sijaitsi rannalla ja Saksan-poika päätti käydä kyselemässä — hänet otti vastaan tullimies, suuri revolveri kädessä ja melko lailla ihmeissään. Ruotsin puolella kuitenkin oltiin, sen hän meille ilmoitti, vaikka ei voinutkaan tarjota yösijaa, jota Jussi V. häneltä kylmäverisesti anoi.
Osoittautui sangen vaikeaksi saada yöksi kattoa päänsä päälle, sillä oli jo myöhä. Pääsimme kuitenkin erään kalastajaparin majaan, missä söimme tyhjäksi suuren viili-kehlon ja kunnioitettavan kasan ohraleipää; sen jälkeen paneusimme pitkäkseen, mikä vuoteelle, mikä lattialle luudaksien päälle, joita tupaan oli tuotu melkoinen röykkiö.
Seuraavana aamuna alkoi kievarikyyti pitkin Tornionjoen länsirantaa etelään päin. Ruotsin Ylitorniossa meitä kestittiin — sattui juuri olemaan Runebergin päivä. Siinä hotellissa, jonne menimme yöksi, osui nimittäin istumaan muutamia herrasmiehiä lasien ääressä, ja kuultuaan outojen tulokkaiden olevan suomalaisia, kutsuivat he meidät pöytään. He tuntuivat olevan sangen selvillä matkastamme ja utelivat kiihkeästi, mutta kun me kohteliaasti selitimme, että me periaatteen kannalta olimme päättäneet vaieta, mukautuivat he siihen ymmärtävästi hymyillen.
Haaparannalla, joka sivumennen sanoen on epämiellyttävin kaupunki, minkä olen nähnyt, otti meidät vastaan "alhaalta" komennettu etappimies. Hän oli lyhyenläntä, huono-ihoinen ja teräväsilmäinen nuorukainen, jonka hikiset kasvot ja herkät, ahnaasti piippua-imevät huulet säilyvät ilmi-elävinä muistossani. Hänessä huomasin myöskin ensikerran sen omituisen tyyneyden ja salaperäisen liikkumattomuuden, joka sittemmin niin usein on pistänyt silmiini suomalaisia jääkäreitä katsellessani… Saimme ruokaa ja yösijan majakodissa, jonka epäsiisteys meitä inhotti, etenkin kun sattui sellainen hirveä onnettomuus, että jokunen lude tuli meitä nukkuessamme tervehtimään. Kun tästä pidimme mökää, väreili etappimiehen piippua-imevillä huulilla tuskin huomattava hymy. — Täällä tapahtui myöskin muuan seikka, jolle en silloin osannut antaa suurtakaan arvoa, mutta jonka merkityksen vasta myöhemmin, onnettomuuksien sattuessa, täysin oivalsin. Meiltä nimittäin kysyttiin, olimmeko selvillä matkamme tarkoituksesta ja yleensä siitä, mihin asemaan Saksassa joutuisimme. Ei pälkähtänyt päähänkään vastata muuten kuin myöntävästi — seikka, jota moni on saanut katua, ei kuitenkaan meistä kuudesta kukaan.
Jussi V:lle jätimme hyvästit Haaparannassa, hänet käännettiin suoraa päätä takaisin Suomeen, uusille asioille. Seuraamme liittyi sensijaan kolme meille tuntematonta miestä, joista kaksi oli aito sälliä, kolmas omituinen ja näppärän näköinen veitikka, joka itsetietoisena veteli sauhuja, komeat riukuvarret jaloissa. Kun kysäsin hänen ammattiaan, vastasi hän päätään keikauttaen: "Työtä en tee, enkä varasta; arvatkaas millä elän?" Hänen kädessään oleva tatuoitu naisenkuva todisti merimatkoista, hän puhui sujuvasti ruotsia, osoitti myöhemmin olevansa kyvykäs kymmenniekka ja on hyvin tunnettu "kapteenin" nimellä, mutta ei häntä pidä sekoittaa kuuluisaan ja verrattomaan kapteeni Maxiin.
Saatuamme matkarahat, saatettiin meidät junalle — toveriltani L:ltä ja minulta olivatkin rahat pitkällä matkalla niin tyystin huvenneet, että olimme pakoitetut myömään revolverimmekin. Kuten muinaisilta munkeilta, otettiin meiltä vaiteliaisuuden ja kuuliaisuuden lupaus — köyhyys oli selvää itsestään — ja meitä kehoitettiin pitämään silmällä äskenmainittuja sällismiehiä. Oli nimittäin sellaistakin sattunut, että joku oli ottanut runsaat matkarahat, ajanut pari asemaväliä ja lähtenyt omille teilleen.