Uumajassa oli meidän ilmoittauduttava saksalaiselle agentille, jonka tuli antaa meille viimeinen voitelu: tarkat toimintaohjeet ja matkarahat. Paitsi tätä saksalaista, oleskeli kaupungissa myöskin suomalaisia etappimiehiä, joita pataljoonan puolesta oli sinne lähetetty. Pari heistä asui saaristossa, eräässä kalamajassa ja heidän tehtävänään oli toimia niiden miesten luotsina, joiden oli määrä mennä Suomeen, sekä samalla pitää silmällä merta ja olla oppaana niille, jotka mahdollisesti yhä vielä yrittivät Merenkurkun yli Ruotsiin. Näille miehille oli Tukholman suomalaiselta komitealta tullut määräys, jonka mukaan "pommareita" ei nykyään saanut laskea Suomeen muuttuneiden valtiollisten olosuhteiden takia. Se olikin aivan oikein; asiat olivat sillä kannalla, että jääkäreiden oli parasta pysyä loitolla kotimaastaan. Meillekin selitettiin tämä moneen kertaan, jopa tahdottiin estää matkaamme, mutta kun teimme selkoa aikeistamme, saivat ne kuitenkin kannatusta. Emmekä lähimainkaan sanoneet kaikkea, siihen ei meillä ollut oikeutta. Sankari, joka nähtävästi oli tuntenut vallitsevan mielialan, oli nimenomaan kehoittanut meitä vaiteliaisuuteen, ja me olimme luvanneet olla ilmaisematta asioitamme parhaimmallekaan ystävälle.

Toiselta puolen meille osoitettiin, kuinka vaikeata Suomessa nykyään oli liikkua. Ei ollut juuri minkäänlaisia tietoja, ei tiedetty mitään passien muodosta eikä siitä, kuinka tarkkaan matkapapereita yleensä vaadittiin. Varmaa vain oli, että se vapaus, jonka vallankumous oli tuonut mukanaan, nyt oli ohitse. Shpalernajasta vapautettuja miehiä vangittiin taas ja etsiskeltiin yhtä kiihkeästi kuin konsanaan. Ja meille huomautettiin, että jos joutuisimme kiinni, ei siitä koituisi yksinomaan meille turmiota, se voisi vaikuttaa koko maan vaiheisiin.

Kaikesta huolimatta teimme matkavalmistuksia. Kun kerran oli tänne asti tultu, niin ei mitenkään enää voitu tyhjän tautta kääntyä takaisin, eikä meitä haluttanut täällä ruveta laiskoina odottelemaan, sitä olimme jo kyllin tehneet Berlinissä. Sitäpaitsi oli meillä oma vakaumuksemme ja omat tietomme. Piti pysyä vain itsenäisenä, eikä kuunnella kaikkia juttuja.

* * * * *

Eräänä kauniina päivänä tulla tupsahti asuntoomme solakka poika, joka kasvoiltaan oli kovin laiha ja kalpea, vaikka tosin päivettynyt. Ja eikös olekin tulija Aarne Sihvo, mutta kuinka muuttuneena. Oli toki jäljellä aito karjalainen vilkkaus, sama tulinen, innostuva ja levottomasti ailahteleva mieli kuin ennenkin, sama palava, miltei kiihkoileva esitystapa — vieläpä sama karakteristinen kielen pyöräys huulille, kun hän puhuessaan tahtoi niitä kostuttaa.

Vastikään oli hän saapunut Suomesta — niin, aina Shpalernajasta saakka — taivaltanut halki Pohjois-Suomen Nurmeksesta Ruotsiin, suurimmaksi osaksi suksilla, ja kertoili nyt vilkkaalla tavallaan kokemuksistaan. Kuusipeninkulmaiset hiihtomatkat ja vankila ne olivat vieneet miehestä liiat lihat ja tietenkin alituisesta vaarasta johtunut jännitys. Vielä rajallakin hän oli ollut syöksyä ihan vartiomiesten syliin, mutta selviytynyt siitä kuitenkin.

— Älkää menkö sinne, sanoi hän meille, siellä ei ole hyvä liikkua. Ne tietävät ihan kaikki; Shpalernajassa meille ladeltiin juttuja, joita en ikinä olisi luullut ryssäin saaneen urkituksi. Älä astu junaan, kätyreillä voi olla kuvasi! Ja mistä sen tietää, minkälaisia tarkastuksia pidetään kievareissa. Eikä siellä ole nyt mitään tekemistä. Odottakaa. En tahdo olla näissä housuissani, ellei tästä vielä synny verilöyly.

Meidän vastustelumme saattoi hänet intoihinsa. Ja kieltämättä hän osasi monessa kohden oikeaan. Mutta vaaraa hän ilmeisesti liioitteli, eikä ihmekään, sillä olihan hän vastikään monien seikkailujen kautta päässyt turvalliselle alueelle ja vankila oli rasittanut hänen hermojaan. Jurompina luonteeltamme oli meidän vaikeata häntä vastustaa, varsinkin jos mielimme olla ilmoittamatta salaisuutta. Meidän täytyi vaieta. Vihdoin minä sanoa tokaisin:

— Kyllä minä menen joka tapauksessa. Minun on mammaa niin ikävä.

— Ahaa! naurahti hän, katsahti vähän syrjästä, minä kun olin hänelle miltei vieras ja näytti aavistelevan, että päätökseni oli horjumaton. —