Tapasimme toisenkin Shpalernajan miehen, Jussi W:n, jota en ollut nähnyt senjälkeen kuin yhdessä samoilimme Pohjanmaan saloilla, matkalla Saksaan. En ollut häntä enää tuntea. Pyöreät kasvot olivat miehistyneet, milteipä vanhettuneet ja hermosto, jonka levollisuuden niin hyvin tunsin, oli nyt pilalla. Hänen rauhalliseen olentoonsa oli tullut jotakin alituisesti liikehtivää, eikä hän saattanut istua tuolilla tuon tuostakin omituisesti käännähtämättä. Mutta mieli oli sama kuin ennenkin.

— Toin teille vähän evästä, selitteli hän. Ne ovat tuolla hotellissa. Käydäänkö katsomaan?

Ja kysymyksiimme hän vastaili:

— Tulin juuri Suomesta Tukholmaan, kun konttorissa pohdittiin, miten saataisi pommikapsäkki Uumajaan. Kellään ei tahtonut riittää sisua sitä viemään. Minä tuumasin, että onhan mulla hyvää aikaa ja lähdin matkaan. Kädensija peijakas vielä petti, kun nostin sitä ajurin rattaille, ja koko hoito kierähti maahan. Olisi siinä tullut autuaallinen lähtö, jos olisi sattunut räjähtämään, mutta tuossahan tuo nyt on.

Suomessa liikkumista piti hänkin vaaranalaisena, mutta arveli kuitenkin, että kyllä siellä tavallinen mies aina "pärjää". Varoitteli rautateistä ja vilkkaammista liikepaikoista, ja suositteli metsiä.

* * * * *

Merenkurkku oli vielä jäässä ja kun elämä Uumajassa oli kallista sekä venäläisten vakoojien takia vaarallistakin, siirryimme Holmön saarelle odottelemaan sopivaa lähtöaikaa. Matka suoritettiin potkureilla yli jään. Saari itse ei ollut kovin iso, mutta kylä kirkkoineen oli sinne aikojen kuluessa kasvanut. Asukkaat, suurimmaksi osaksi kalastajia, olivat ystävällisiä ja melko varakkaita. He tunsivat paljon meikäläisiä; olivathan kaikki ne jääkärit, jotka suksilla olivat hiihtäneet yli Kurkun, ensimäiseksi tulleet juuri tälle saarelle ja väestö tiesi kertoa monta liikuttavaa tarinaa heidän ylenmääräisetä uupumisestaan ja vaivoistaan. Täällä oli asunut "vastaanottaja", Saksasta komennettu mies, joka oli valaissut meidän asiaamme, ja täällä olivat miltei kaikki pommaritkin pitäneet väliaikaista majaa.

Olofssonilta, vanhalta meikäläisen tuttavalta, saimme oivallisen asunnon ja erinomaista ruokaa, jota päällepäätteeksi tarjoilivat kauniin Astrid-neidin kädet, mutta jo heti alussa outo kielimurre tahtoi häiritä. Kun juttelun alkuun päästäkseni tavalliseen tapaan sanoin: "Det är mycket vackert väder", vastasi siihen partaniekka isäntä: "Hej jere", ja kesti tuokion, ennenkuin tajusin, että tuo outo äännähdys oli sama kuin: de' ä' de'.

Jäät vain tekivät kiusaa kauemmin kuin olimme odottaneetkaan. Aika alkoi tuntua pitkältä, eikä syöminen ja makaaminen tuottanut meille enää lähimainkaan samanlaista tyydytystä kuin alkuaikoina. Berlinistä ehtivät vähitellen saapua toisetkin Suomeen-lähtijät ja toukokuu kallistui loppupuolelleen, mutta yhä hohti kotimaan rannikolla valkeita jääröykkiöitä, joita epäedullinen tuuli painoi Vaasan saaristoon.

Vihdoin päätimme yrittää. Ne kaksi purjehtijaa, jotka oli palkattu viemään meitä yli, laittoivat veneensä kuntoon, Uumajasta haettiin myöhemmin tulleet toverit mukaan ja eräänä kauniina päivänä lähdimme matkalle. Sillä kertaa emme kuitenkaan päässeet pitkälle; jäitä ajelehti vastaan ja meidän oli käännyttävä takaisin noustuamme Vaasan saariston lähellä jäälautalle ja siitä toivoteltuamme isänmaalle onnea kaikilla niillä tavoilla, joita suinkin pälkähti päähämme, ja riemuissamme siitä, että pitkästä aikaa olimme ainakin käväisset kotirajojen sisällä. Toinen yritys, joka muutama päivän kuluttua tehtiin ja joka päättyi yhtä surkeasti oli paljoa vaivaloisempi. Väli-ajan olimme viettäneet Gadden-nimisellä majakkasaarella, jonne ensimäiseltä retkeltä palattuamme olimme nousseet maihin, se kun oli Suomen rantaa paljoa lähempänä kuin Holmö. Olimme asuneet epämukavassa ja kylmässä kalasaunassa, ruokavarat olivat miltei lopussa, ja siksi me kiiruhdimme lähtöä. Mutta jäät tekivät vielä haittaa ja kun tuuli yhä kuljetti niitä pitkin merta, olimme vähällä jäädä kiinni. Myrsky heitti yhtämittaa vettä vaappuvaan veneeseen, olimme likomärkiä, kylmästä sanattomiksi jäykistyneitä ja pilvinen yö yhä pimeni. Kun viimein päästiin takaisin Gaddenille ja juttu alkoi luistaa loimuavan takkatulen ääressä, päätimme seuraavana päivänä palata Holmöhön odottamaan parempia aikoja.