Vihdoin sattui suotuisa tilaisuus. Vaasasta saapui eräänä päivänä luotsi N., joka oli ollut venäläisten vankina, mutta kuulustelun jälkeen päästetty kuitenkin ehdolliseen vapauteen. Päästyään salavihkaa lähtemään oli hän pienellä veneellä, jota kalastajat nimittivät jollaksi, lasketellut yli Kurkun, ja nyt aikoi hän viedä vaimonsa ja tavaransa Suomen puolelle. Hänellä oli moottorivene ja hän tarjoutui maksusta ottamaan mukaansa, ei kuitenkaan enempää kuin kolme.

Jätimme siis palkatut yli-viejämme ja toverimme Holmöhön ja lähdimme jälleen matkaan. Mutta kovin nopeasti se ei käynyt. Moottori oli vanha ja toimi oikullisesti, sitäpaitsi oli sen hinattava kaksi suurta kalastajavenhettä perässään. Holmöhön oli nimittäin saapunut miehistöineen kaksi suomalaista hylkeenpyynti-alusta, jotka kauan olivat harhailleet merellä vältellen ryssien nuuskimia kotiseutujaan; nyt aikoivat hylkeenpyytäjätkin uskaltaa perheitään tervehtimään ja hinauttivat vastatuulen tautta moottorilla veneitään. He olivat muuten järeitä, kunnioitettavia ja ylen harvasanaisia ukkoja, jotka kankeine liikkeineen ja hylkeennahkaisine tamineineen suuresti muistuttivat karhuja. Hylkeitä ei heillä paljoa ollut, mutta sensijaan oivallista kalaa, josta he keittivät saaristolaisten maukasta kalasoppaa. Olimme heihin jo saarella tutustuneet, heidän tavaton jörömäisyytensä, tuo suomalaisen luonteenomaisin tunnus, kun tietenkin kovasti kiinnitti mieltämme, olimme syöneet heidän hyljekeittoaan ja kenkärasvalta maistuvaa hylkeen lihaa, joten aika kului rattoisasti heidän seurassaan.

Kun päästiin sille saarelle, jossa luotsi N:llä oli kotinsa, purettiin lasti rouvineen ja luotsi itse lähti viemään meitä eteenpäin. Matka alkoi muuttua vaarallisemmaksi ja jännittävämmäksi, sillä sotilasmoottoreita saattoi milloin tahansa ilmaantua näköpiiriimme. Pääsimme kuitenkin onnellisesti maihin sille niemelle, joka Vaasan pohjoispuolella pistää melkoisen syvälle Pohjanlahteen ja joka oli katsottu sopivimmaksi maihinnousu-paikaksi. Sitten ei muuta kuin lyhyet hyvästit, tavarat selkään, kompassi toiseen ja kartta toiseen käteen ja täyttä vauhtia korpeen. Silloin oli hämärä aamuyö; kello näytti 2.

Ihanaa oli aluksi astuskella kotimaan metsiä, missä linnut heräsivät laulamaan ja puut puhkesivat lehteen. Sanon aluksi, sillä ennen pitkää alkoi väsymys vaivata. Kompassin mukaan kulkiessa ei sopinut seurata polkuja ja suurille teille emme uskaltaneet. Täytyi painua suoraan eteenpäin yli soiden, jotka vielä olivat aivan vetisiä, mutta joilla kurki huusi, läpi tiheikköjen, jotka olivat repiä kasvot, läpi vaivaloisten kivikkomaiden. Ihmisasuntoja me välttelimme kuin pahantekijät ja liikuimme ainoastaan yöllä; päivät makailimme auringonpaisteisilla rinteillä. Ruokavarat, joita meillä olikin sangen niukasti mukanamme, loppuivat kesken, oli enää vain leipää jäljellä, minua rupesi vaivaamaan unettomuus niin että väsymyksestä huolimatta en lainkaan voinut nukkua ja loppujen lopuksi alkoi sataa. Se muutti suunnitelmaamme, jonka mukaan me olimme aikoneet harhailla metsissä Tampereen eteläpuolelle asti, ja nyt päätimme mennä ihmisiin, tuli mitä tuli; sitäpaitsi aikoi yksi meistä yrittää suoraan junaan, mutta toisten tuli pysytellä syrjemmässä, jotta emme joutuisi ainakaan yhtaikaa kiinni.

Olipa sekin toimitus kun junamiestä yritettiin tehdä herraksi. Neljän aikaan sumeana, kylmänä aamuna pyllisteleikse kolme nuorukaista kevätvesiään vyöryttävän maantienojan partaalla, mikä juuri pesemässä kasvojaan, mikä ajamassa partaansa. Alusvaatteet muutettiin, metsässä kovin rähjääntyneitä pukuja koetettiin siistiä, likomärät rikkinäiset lapikkaat heitettiin hiiteen ja pantiin välähtelevät nauhakengät jalkaan, pahasti likaantuneet villapaidat joiden suloisessa lämmössä kenties taas piili pikkueläjiä, pistettiin laukkuun ja junaan menijän kaulaan sidottiin erikoisella huolella minun hieno kaulanauhani. Muuan sälli, joka sattui vaeltamaan ohitse ja jota me tietenkin aikalailla säikähdimme, kysyi mennessään:

— Mitähän kello nyt on?

— Neljän paikkeilla.

— Sitähän minäkin. Aamu-yöstäkös ne veikot meinaa naimaan yrittää?

— Kyllä sitä vieläkin liukas ehtii.

* * * * *