Aseman lähettyvillä sanottiin junamatkailijalle hyvästit ja sovittiin kirjeenvaihdosta. Toverini ja minä taivalsimme eteenpäin ja poikkesimme vihdoin erääseen majataloon Laihian ja Kurikan välillä.

Siten alkoi pitkä, unelmiin tuudittava hevoskyyti läpi Etelä-Pohjanmaan, keväisen luonnon henkiessä tuoreuttaan ja puhkeavaa ihanuuttaan. Kurikka, Jalasjärvi, Virrat, Ruovesi, Juupa, Längelmäki, Kuhmoinen, kas siinä matkamme suuntaviiva. Monesti olimme levottomia, varsinkin niillä seuduin, missä ryssiä liikuskeli. Mutta mitä kauemmas tultiin, sitä rauhallisemmaksi kävi mieli ja sitä selvemmin me huomasimme, kuinka suhdattomasti Ruotsissa oli vaaraa liioteltu. Rautatietä emme kuitenkaan vielä uskaltaneet käyttää, sillä jonkinlaisia papereita siellä toki kuuluttiin vaadittavan, eikä meillä ollut mitään.

Kuhmoisista matkustettiin laivalla Lahteen ja sieltä
Lovisan—Vesijärven junalla Lovisaan — pidimme nimittäin tätä rataa
riittävän turvallisena. Niin olimme päässeet Etelä-Suomeen, missä
Suomenlahti tarjosi meille mahdollisuuden kulkea mielemme mukaan.

7.

KOTONA.

Olin hankkinut itselleni läänin kansliassa leimatun matkatodistuksen ja kaikin puolin koettanut tehdä oloni niin turvalliseksi kuin suinkin mahdollista, ennenkuin menin kotona käymään. Tarpeetonta on kuvailla äidin iloa ja pelkoa. Hän oli luullut minun jo aikoja sitten kuolleen. Oli kierrellyt mitä kummallisimpia huhuja, joiden mukaan olin milloin joutunut jo matkalla ryssäin käsiin, milloin rintamalla heidän vangikseen. Sillä että me olimme olleet rintamalla, sen äiti tiesi. Minä en ollut mitään kirjoittanut pitkään aikaan — olinhan päättänyt olla antamatta mitään tietoja itsestäni — mutta en myöskään ollut saanut kuin ani harvoja äidin kirjeistä.

Käsitin pian, etten voinut kauan viipyä kotona. Vaikka äiti koetti salata kaikin mokomin pelkoaan, niin huomasin sen kuitenkin. Hän ei nukkunut öisin, kenenkään ihmisen ei hän olisi suonut minua näkevän ja kun sattui tulemaan joku vieras, muuttui hän aivan kalpeaksi. Ja alituisesti hän torui pientä siskoa, joka ei tarpeeksi ymmärtänyt hillitä kieltään, mutta kyllä osasi olla utelias ja tiesi enemmän kuin olisi pitänyt. — Oli toinenkin seikka, joka teki minut rauhattomaksi. Jo aikaa ennen lähtöäni oli äiti ollut jotakuinkin selvillä siitä, missä suhteessa minä olin Annaan. Mutta nyt hän tahallisesti vältti koskettamasta sitä seikkaa, vaikka hänen olisi pitänyt käsittää, kuinka hartaasti minä janosin kuulla jotakin. Kahdesti yritin kiertäen ryhtyä kyselemään tytöstä, mutta äiti ei edes vastannut; ensimäisellä kerralla hän riensi kyökkiin ikäänkuin ei olisi mitään kuullut, toisella hän käänsi puheenaiheen niin konstikkaalla ja silmiinpistävällä tavalla, että tulin levottomaksi. Mitä se merkitsi? Mitä varten äiti vaikeni? Mieleeni tuli jos jonkinlaisia ajatuksia kävellessäni lapsuuteni seutujen kesäisiä metsäpolkuja; ne ahdistivat; päivä päivältä oli minun yhä vaikeampi olla ja lopulta päätin lähteä koulukaupunkiini, jonne minulla muutenkin oli asiaa.

Oli omituista nähdä vanhoja tuttavia. Useimmat heistä olivat olleet lähtiessäni verrattain köyhiä nuorukaisia, nyt tuntui jokaisen pussi olevan rahaa pullollaan ja moni heistä oli jo tässä lyhyessä ajassa kerinnyt saada "ponssarin" kohahtelevan ja itsetietoisen ulkonäön. Miltei poikkeuksetta he olivat nyt "arvokkaita liikemiehiä", jotka ansaitsivat satumaisesti ja jotka seisoivat vankasti omilla jaloillaan.

Aluksi liikkui heidän keskuudessaan minusta mitä ihmeellisimpiä huhuja. Minut oli nähty naamioituna, mustapartaisena kulkurina liikkuvan kaupungilla. Toisia vastaan olin tullut pimeällä syrjäkadulla ja paennut tervehtimättä johonkin porttikäytävään. Melkein kaikki he olivat saaneet tietää, että olin lähtenyt Saksaan, mutta nyt ei sitä monikaan enää uskonut. Herra ties missä olin kuljeskellut, niin he ajattelivat.

Ensimälti olinkin ollut varovainen ja liikkunut vain vähän ulkona. Mutta yhtäkkiä — syyn kerron myöhemmin — tulin rohkeaksi ja välinpitämättömäksi. Kävelin kaduilla kuin ainakin kunnon kansalainen, tapasin tuttavia, juttelin, naureskelin ja kerroin kaikille eri tavalla matkoistani, väittäen olleeni Venäjällä, vaikka tiesinkin, ettei sitä kukaan uskonut. Silloin tulin huomaamaan taas uusia puolia. Jonkun yksityisasunnossa, neljän seinän sisällä, minua kohdeltiin kuin jonkinlaista sankaria — ja tarjottiin punssia, jota kaikkinaisista kielloista huolimatta tuntui olevan sangen runsaasti. "No nyt sinä kai olet rikas". "Mitenkä sinä sentään pääsit karkuun?" Tällaisia kysymyksiä kuuli sangen usein. Ja kun en halunnut yksityiskohtaisesti tehdä selkoa retkistäni, vaan useimmiten käänsin leikiksi ja juttelin meritarinoita, niin monet loukkaantuivat. Enkö luottanut heihin? Luulinko heitä ryssän kätyreiksi tai pelkureiksi, jotka kuulustelun sattuessa ilmaisisivat kaikki tietonsa?… Mutta annapas, että satuin tapaamaan heitä julkisilla paikoilla, joissa liikkui ryssän upseereja! Heidän täytyi mennä, liike-asiat vaativat, ravintolassa ei ollut aikaa syödä illallista, tai ei heidän pöydässään ollut tilaa minulle. He kohtelivat kyllä minua kovin ystävällisesti, pyysivät luonaan käymään, mutta ymmärsinhän minä toki itsekin, eihän tässä julkisella paikalla, olihan se sentään kovin vaarallista ja heillä oli perheet ja muut huolet, niin että anteeksi siis!… Ja kieltämättä he olivat aivan oikeassa, tarpeetontahan olisi ollut tuottaa heille ikävyyksiä, kun kerran olin merkitty mies.