Tietysti oli paljon toisenlaisiakin tuttavia, joita jääkärien asia ja kohtalot syvästi kiinnittivät ja jotka osoittivat minulle sitä vilpitöntä ja yksinkertaista ystävyyttä, joka ei tarvitse turhia sanoja ilmaantuakseen. Mutta he olivat jääneet ikäänkuin syrjään elämästä, eikä heidän äänensä kohonnut kuuluviin. Heillä ei tuntunut olevan rikkauttakaan, ja heille minä joskus katkeroituneena kerroin, kuinka minun nyt luultiin olevan varoissani, minun, joka olin saanut 33 penniä päivältä ja kerjännyt leipää. Tosinhan oli Ruotsissa annettu 900 markkaa matkarahaa ja senlisäksi vaatteet, mutta paljoa ei se ollut tällaisena aikana, jolloin miltei kenen taskusta tahansa löytyi tuhatlappuja ja sällitkin pelasivat hoitoa parin kympin pohjalla. Taisinpa tulla kerran sanoneeksi niinkin, että jos olisin pysynyt kotona, niin nyt kai minullakin olisi vähintään auto ja huvila, mutta sain siitä nenälleni niin että häpesin.

Kieltämättä tässä kaikessa, mitä nyt olen sanonut on katkeruutta, joka kenties ampuu yli maalin. Sillä on kuitenkin omalaatuinen perussyynsä, sama syy, joka äkkiä muutti varovaisuuteni välinpitämättömyydeksi ja jonka nyt kerron. Ylläesitetyt huomiot ovatkin tehdyt vasta jälkeenpäin.

Tullessani kaupunkiin olin harkinnut parhaaksi mennä asumaan seurahuoneelle. Olihan minulla nyt selvät, vaikka tosin väärät paperit, eihän minua kukaan tuntenut tuossa ravintolassa ja eihän minulla ollut muutakaan sopivaa asuinpaikkaa tiedossani.

Seuraava päivä oli lauantai ja olin päättänyt viettää sen varovaisesti tunnustellen maaperää ja turvallisuuttani kaupungissa. Sunnuntaina, niin oli suunnitelmani, menisin Annan kotiin iltapäivävierailulle.

Kun lauantaina menin illalliselle seurahuoneen ruokasaliin, oli se miltei tyhjä. Pari nuorta miestä, nähtävästi kauppamatkustajia, joi kahvia peräakkunan ääressä, ja ovi-seinällä, uunin luona, istui kaksi venäläistä upseeria naistensa kanssa. Edeskäypä tuli, tilasin illallisen ja vasta sitten katsahdin tarkemmin upseerien pöytään. Olin ääneen huudahtaa: siellähän oli Anna. — Hänellä oli kädessään lasi, jossa näkyi helmeilevän vihreätä bolssia; hän oli juuri nostamassa sitä huulilleen, kun hän, samanaikaisesti kuin minäkin, katsahti minuun. Hänen kasvonsa muuttuivat lumivalkeiksi, käsi pysähtyi puolitiehen ja hetken aikaa tuijotti hän minuun huulet hiukan auki ja silmissä sanoin kuvaamaton ilme — otaksuttavasti hänkin nyt vasta oli minut tuntenut. Luulin hänen hypähtävän paikaltaan ja rientävän luokseni, sen näköinen hän oli, ja vaistomaisesti, vaaraa aavistaen, sain katsotuksi häneen kylmästi ja terävästi. Melkein heti hän tointui, väri palasi hänen kasvoilleen ja hymyillen ja kevyesti nyökäten hän maistoi lasistaan.

Kuinka hän oli muuttunut! Hoikka vartalo oli tullut paljoa täyteläisemmäksi, hänen kasvonsa olivat entistä kauniimmat, mutta niissä oli jotakin… jotakin, jota ei ollut ennen ja joka teki minulle sanomattoman pahaa. En saanut enää katsotuksikaan häneen, mutta huomasin kuitenkin, kuinka usein hän tyhjensi lasinsa ja kuulin hänen naurunsa, joka tuntui niin omituiselta…

Maksoin illalliseni, tosin miltei suotta, sillä syödä en voinut ja riensin huoneeseni. Vai niin. Anna istui upseerien seurassa juomassa likööriä, jota heillä näytti yllin kyllin riittävän, huolimatta sota-ajasta. Ryssän upseerien pöydässä! Ja minulle oli hän Saksaan lähetellyt intohimoisia kirjeitä, joissa hän valitteli kaipuutaan ja piti koko elämäänsä ilman minua mitättömänä… Minun oli raskas olla, enkä jaksanut ajatellakaan. Herpaiseva väsymys oli minut vallannut; heittäysin vuoteelle pitkäkseni…

Ovelle koputettiin. Hypähdin ylös.

— Sisään!

Ihmeekseni huomasin, että tulija oli Anna. Hän avasi oven jonkinlaisella hermostuneella kiiruulla ja perin nopeasti hän astui pari askelta eteenpäin, mutta jäi sitten seisomaan värittömänä ja povi tiheästi aaltoillen. Pian ja nähtävästi kovasti ponnistaen hän kuitenkin tointui.