— Suo anteeksi jos häiritsen. Minä huomasin, että käännyit matkustajien puolelle ja kysyin vahtimestarilta huonettasi, sanoi hän. Sitten kohosi helakka puna hänen kasvoilleen ja ojentaen kätensä hän jatkoi:
— Sinä olet tullut kotiin. Tervetuloa!
Tartuin hänen käteensä sanomatta mitään, voimatta mitään sanoa. Ja minä puristin sitä… Hän veti kuitenkin omansa pois kuin säikähtäen, räpytteli silmiään ja väisti kuin hiukan hämillään katsettani.
— Milloin olet tullut? kysyi hän, kun vaitiolo kävi tuskalliseksi.
— Eilen… tänne, tarkoitan. Suomessa olen jo ollut kauemmin.
Hän ei viitannut sanallakaan siihen, etten ollut ilmoittanut mitään tulostani… Hänen hengityksensä näytti taas tihenevän.
— Kuinka sinä täällä asut? Sehän on vaarallista, hän jatkoi.
— Eihän minua täällä tunneta… Kuinka sinä olet voinut, Anna?
— Hyvin vaan, vastasi hän kevyesti. Yhtäkkiä hän katsahti omituisesti; veri pakeni hänen poskiltaan ja hän hengähti raskaammin. Silloin tunsin alkohoolin hajua, hänhän oli aivan lähelläni. Syntyi äänettömyys.
— Ei. Minun on taas mentävä. Hyvää vointia, sanoi hän kättään ojentaen.