He tulivat maantielle. Automobiili puhisi lähtövalmiina. Ja yhtäkkiä Valdemar nosti tytön kuin lapsen syliinsä ja syöksyi autoon. Irene kirkaisi. Se oli myöhäistä. He kiisivät vinhaa vauhtia.
— Valdemar! Mitä tämä merkitsee? kysyi Irene tuskaisin äänin.
Valdemar ei vastannut. Hän tuijotti eteensä kylmänä ja väsyneenä.
— Mitä sinä aiot, Valdemar?… Puhu! Tämähän on kauheata.
Valdemar istui liikkumattomana. Outo nautinto hurmasi häntä.
— Herran tähden, Valdemar! Sinähän olet mieletön. Mikset sinä sano mitään? — Irene alkoi nyyhkyttää.
Vastustamattomalla voimalla tempasi Valdemar tytön syliinsä ja suuteli häntä hurjasti.
— Minä rakastan sinua, Irene, minä rakastan sinua ja vien sinut pois.
Minun täytyy saada sinut itselleni. Sinun täytyy rakastaa minua. —
Hänen äänensä oli vavahtelevaa, intohimoista kuisketta.
Irene ponnisti turhaan irti. Sitten hän herpautui, jäi lepäämään Valdemarin käsivarsien varaan. Hän vapisi, näytti luhistuvan kokoon ja tuijotti Valdemariin kuin lapsi.
— Sinä olet hirveä mies, Valdemar. Sinä olet kokonaan muuttunut.
Päästä minut! Minä pelkään sinua.