— En!
Äkkiä Irene puri Valdemaria käteen. Käsi ei värähtänytkään. Verta alkoi virrata. Irene painausi kiinni Valdemariin ja hengitti tiheästi.
— Kätesi vuotaa, Valdemar. Sinä tahraat minut, sanoi hän hämillään.
— Sinä rakastat minua, Irene! kuiskasi Valdemar koko voimallaan. Hänen hengityksensä poltti tytön poskea.
— Kiellä ajamasta niin kovaa. Minä pelkään… Minne sinä viet minua?
Hyvä Jumala!
Irene lepäsi aivan raukeana Valdemarin rintaa vasten. Hänen povensa aaltoili. Hän oli neuvoton ja taisteli ylpeytensä kanssa.
Jälleen suuteli Valdemar häntä huulille. Tyttö ei enää vastustanut. Ja yhtäkkiä hän kiersi kätensä Valdemarin kaulaan. Hän huohotti silmät ummessa. Sitten hän kätki kasvonsa Valdemarin rintaa vasten ja purskahti itkuun kuin koulutyttö.
Valdemar hyväili häntä hiljaa ja antoi hänen itkeä. Vähitellen kyyneleet kuivuivat. Irene katsoi Valdemariin outo valo silmissä, posket hehkuvina.
— Vie minut vaikka maailman ääriin, kuiskasi hän kiihkeästi, ummistaen silmänsä.
* * * * *