Irene ei kutsunut häntä luonaan käymään. Valdemar vajosi muistelmiinsa ja tuli hajamieliseksi. Hän ajeli levottomana autollaan, hurjasti kuin hullu, mutta kertaakaan ei hän tavannut tyttöä.
— Irene rakasti minua ennen, mutta minä en ymmärtänyt häntä, ajatteli Valdemar, ja asia tuntui hänestä päivänselvältä. — Irene on vain sen miehen, joka kykenee hänet ottamaan, mutta minä olen saamaton nahjus. Hän on minulle suutuksissaan. Ei hän sääli heikkoa, mutta hän kärsii huomatessaan olevansa voimakkaampi.
Valdemar kummeksui omia ajatuksiaan. Miten toisenlaisia ne olivatkaan kuin ennen! Ihan itsekseen niitä pulpahteli hänen aivoistaan. — Huima suunnitelma alkoi kyteä hänen mielessään, mutta hän epäröi.
Elokuussa julkaistiin kihlaus. Valdemar joutui epätoivoon ja lähetti onnittelun. Hän sai kutsut pitoihin. Silloin hän päätti uskaltaa mitä tahansa.
Hän tuli kihlajaisiin huimaa vauhtia autollaan, nousi suorana ja kalliisti vaatetettuna. Irenelle hän antoi ruusun, onnitellen sydämensä pohjasta, kasvot vaaleina. Hän huomasi, kuinka tytön suupielet heikosti värähtelivät ja katse hämärtyi; se rohkaisi häntä. Hänet esiteltiin sulhaselle, ja hän osasi olla kohtelias.
Päivällisen jälkeen, kun oltiin verannalla, tarjosi Valdemar käsivartensa morsiamelle.
— Jos suvaitset, Irene. Minulla olisi jotakin puhuttavaa.
Hän vei tytön etemmäksi puistoon, vaieten.
— No, mitä aiot? kysyi Irene vihdoin.
— Odotahan, sai Valdemar vastatuksi. Hänen kasvonsa olivat aivan valkeat. Irenen valtasi outo pelko.