Musiikki pauhasi huumaavasti. Seinillä kierteli vihreitä köynnöksiä, ja erivärisillä paperikoristeilla sälytettyjä nauhoja kulki yli salin. Lattialla pyöri pareja; ne näyttivät Törmän silmissä häipyvän kuin sumuun.
— Maisteri Törmä, rouva X, kuuli hän kuin unessa Raunion esittävän, ja ennenkuin hän oikein sai selville mitä tapahtui, huomasi hän tanssivansa valssia. Kaikki humisi hänen ympärillään. Hänestä tuntui, kuin hänen jalkansa eivät olisi ollenkaan koskettaneet permantoa, olleet hänen omansakaan. Ihmisiä vilisi kuin varjokuvia hänen ympärillään. Häntä horjutti, eikä hän voinut puhua.
Rouva tuijotti häneen oudoksuen, vetääntyen hänestä mahdollisimman loitolle.
— Lopettakaamme, olen uuvuksissa, sanoi hän.
Juuri silloin Törmän katse osui Raunion kasvoihin, joilla näytti karehtivan ilkeä hymy. Rouvan sanat loukkasivat häntä.
— Arvoisa neiti, Yksi ympärys vielä, tehkää mielikseni. En tunne ketään muita, ja tanssi huvittaa minua.
Rouva rypisti kulmiaan.
— Mutta esittihän tuomari Raunio minut ja näettehän sormukseni. Olette humalassa! tiuskaisi hän suuttuneena.
— No rouva sitten, suokaa anteeksi.
Melkein väkisin riistäytyi rouva irti ja lehahti pois. Törmä hoippui Raunion ohi ravintolan puolelle ja istui pöytänsä ääreen. Hänestä oli kaikki yhdentekevää.