Lakimies tuli takaapäin ja laski kätensä hänen olalleen.
— Lähtekäähän, tulen teitä saattamaan, sanoi hän tummalla äänellään. Hän oli kovin kalpea, ja hänen kasvoillaan oli vakava, myötätuntoinen ilme.
Törmä nousi tahdottomasti, aivan kuin lapsi; hänen päähänsä ei pälkähtänyt vastustamisen mahdollisuuskaan. Viime tingassa hän muisti maksaa.
He kulkivat pitkän aikaa aivan ääneti sateen piestessä heidän kasvojaan. Erään lyhdyn luona Raunio äkkiä pysäytti toverinsa, katsoi häntä terävästi ja sanoi:
— Margit on teitä pettänyt.
Törmä oli luhistua maahan. Hän tuijotti vavisten lakimiestä silmiin; kauhu kuvastui hänen verettömillä kasvoillaan.
— Hän kuoli, vastasi hän soinnuttomalla äänellä.
Raunio kumartui äkkiä nostaen käden suulleen, kuin olisi häntä yskittänyt. Sitten hän kääntyi ympäri kuin tuulenkela ja lähti sanaa sanomatta.
Hetken Törmä seisoi alallaan painaen kädellään sydäntään. Hänen rintansa kohoili kuin maininki. Hän oli menehtyä tuskaan, joka yhtäkkiä oli päässyt valloilleen. Kyyneliä kihosi hänen silmiinsä, eikä hän nähnyt eteensä. Horjuvin askelin hän lähti kulkemaan.
— Margit Margit Margit Margit, valitti hän ääneen, nyyhkyttäen ja tavantakaa niellen esiinpyrkivää itkua. Muuan vastaantulija kuuli hänen valituksensa ja pysähtyi. Hän huomasi sen, häpesi, sai vähän hillityksi itseään ja kiihdytti käyntiään. Ponnistaen kaiken tahtonsa koetti hän kiinnittää huomionsa ulkonaisiin seikkoihin. Hän tarkasteli talojen numeroita, lyhtyjä, kadunnimiä. Pitkän aikaa hän laski askeleitaan, mutta sekaantui aina. Vähitellen hän tyyntyi; häntä alkoi vilustaa…