Tuossa asui hänen vaimonsa ystävätär; sisällä valvottiin vielä, ikkunasta näkyi valoa. Hän soitti kelloa, tietämättä, että puoliyö oli jo ohitse; voimakas halu oli hänet vallannut. Neiti tuli itse avaamaan, peloissaan ja hämmästyneenä. Törmä ei toivottanut edes hyvää iltaa, hän tuijotti neitoa kasvoihin hämärästi tajuten tulleensa suotta ja häveten. Vettä tippui lattialle hänen likomärän palttoonsa liepeistä.
— Hyvä Jumala! Mitä sinä ajattelet, äiti nukkuu jo… Mutta mikä sinun on? Sinähän olet humalassa!
Tytön silmissä oli tuskainen ja hätääntynyt ilme.
— Minäkö? En.
— Mistä sinä tulet? Kasvosihan ovat ihan muuttuneet ja kätesi sinertävät.
— En tiedä… Niin no, tanssiaisista, jos haluat… Mutta en minä humalassa ole. Milloin sinä olet nähnyt minut humalassa?
— Entä Margit? Missä Margit on?
Törmän kasvot vääristyivät, hän oli tyrskähtämäisillään itkuun. Sitten hän alkoi puhua kummallisen kiihkeästi, sysäyksittäin, särkyneellä äänellä:
— Mitä varten sinä minua kuulustelet? Älä ole sydämetön. Anna minun istua luonasi vähän aikaa, minun on niin vaikea olla. Tuolla lailla katsotkin… Minkätähden olet vihoissasi?
Tyttö auttoi palttoon hänen päältään ja vei hänet sisään, ymmärtämättä syytä hänen käytökseensä, mutta sekavasti aavistaen, että jotakin oli hullusti.