— Tahdotko mitään, teetä? Sinunhan on vilu.
— Anna olla, vastasi Törmä hiljaa, tehden kädellään ykskaikkisen liikkeen. Pitkän aikaa hän istui tylsästi tuijottaen eteensä, sanomatta sanaakaan. Sitten hän kaivoi paperossin taskustaan, pisti sen suuhunsa, mutta unohti sytyttämisen. Hetken kuluttua hän otti sen jälleen käteensä ja pudotti sormiensa välistä lattialle itse sitä ollenkaan huomaamatta.
Tyttö katseli häntä neuvottomana, tietämättä mitä sanoa. Selvästi oli hänen vieraansa sairas. Hän oli jo aikeessa herättää äitinsä, kun Törmä kavahti tuolilta kuin heräten.
— Minähän häiritsen sinua. Olet väsyksissä ja menisit nukkumaan…
Hyvästi nyt, älä pahastu, sanoi hän, katse arkana.
— Ei, istu vaan… Sinä olet niin kummallinen tänään, et puhukaan mitään. Tokkohan olet oikein terve?
— Kyllä minä nyt lähden.
Syntyi hetken vaitiolo.
— Menethän sinä kotia, suoraa päätä, eikö totta?
— Tietysti… Turhia sinä epäilet.
— No hyvästi sitten. Sano Margitille terveisiä. Tulen huomenna häntä tapaamaan.