Törmä loi tyttöön sameat silmänsä. Yhtäkkiä hän puristi pitelemäänsä kättä niin lujasti, että toinen oli huudahtaa.
— Margit kuoli tänään, sanoi hän kylmästi ja selkeästi. Ja ennenkuin tyttö ehti toipua hämmästyksestään, oli hän jo ovesta ulkona. —
Törmä riensi kotia kiireesti, kuin jotakin paeten. Kadulla oli ihmeen hiljaista ja autiota. Häntä värisytti. Päästyään asuntonsa luo hän katsahti miltei peloissaan ylös ikkunoihin. Kaikki oli pimeää, palvelustyttö nukkui tai oli kenties mennyt pois kuollutta peläten.
Törmä avasi varovasti oven ja nousi portaat vaivalloisesti kuin vanhus. Eteiseen päästyään hän väänsi nopeasti valoa ja riisui vaatteensa. Ahdistus ja pelko valtasi hänet kokonaan. Hän epäröi, seisoi alallaan pitkän aikaa, hänestä tuntui mahdottomalta mennä vaimonsa luo. Hän aikoi jo työhuoneeseensa, mutta peräytyi kuitenkin ja sammutti valon eteisestä. Hän hapuili pimeässä kuolleen kammion ovelle, avasi sen vapisevin käsin, sydämensä sykkiessä kiihkeästi. Hänen haparoivat sormensa löysivät sähkönappulan, mutta hän ei sitä kiertänyt, vaan jäi kuuntelemaan. Hikihelmiä kihoili hänen otsallaan. Häntä kammotti.
Tuuli tohisi haikeasti ja pitkäveteisesti. Katolta kuului sadeveden lorina ja peltisen tuuliviirin vihlova vingahtelu. Oli pilkkopimeä. Yhtäkkiä rupesi hänen korvissaan soimaan sama venäläinen ballaadi, jonka hän oli kahvilassa kuullut. Hirveä tuska puristi häntä. Hänen sydäntään poltti kuin tulinen rauta, hän väänsi valoa ja tuijotti kauhuissaan vuoteelle. Sitten hän syöksyi mielipuolisessa vimmassa kuolleen luo, vaipui polvilleen hänen viereensä, syleili häntä käsillään, jotka nytkähtelivät kuin kouristuksessa, suuteli kuoleman tuskassa hänen huuliaan, silmiään, hiuksiaan.
— Rakastettuni, rakastettuni! Ota minutkin mukaasi. En voi elää ilman sinua. Vasta kadottaessani sinut minä tunnen, mitä sinussa omistin… Rakastettuni, rakastettuni.
Hän itki, vääntelehti, valitti ääneen, haparoiden käsillään ilmaa kuin sokea. Hän kasteli runsailla kyynelillään kuolleen kasvot, suuteli häntä lukemattomia kertoja, odottaen ihmettä, mielettömyydessään toivoen sulkeutuneiden silmien vielä aukenevan, kylmien huulten vielä hymyilevän…
Vähitellen tyyntyi myrsky hänen rinnassaan. Pohjaton väsymys valtasi hänet. Vihdoin hän nukahti raskaaseen uneen, pää samalla tyynyllä, millä hänen vaimonsa elottomat kasvot lepäsivät harmahtavina ja kylminä.
Viettelijä.
Ei minua vaivaa mikään tilinteon halu. Mutta tunnen eräänlaista synkkää riemua ja tyytyväisyyttä sen johdosta, että näin kevein mielin astun elämästä pois. Tosinhan voisi ajatella minussa kaiken olevan jo niin tylsynyttä, ettei minkäänlainen hennompi tunto ole minulle edes mahdollinen. Kenties todellakin olen konna, syvintä olemustani myöten, vähät se minua liikuttaa. Minulle riittää, kun tiedän järkeni olevan entisellään. Kunnon mies tai konna, kuka siitä välittää! Kunhan vain otsallani on ylpeä uhma, kunhan vain nöyrä katumus ja hempeä anteeksisaannin kaipuu pysyvät poissa. Tekoni tarkotus ei ole sovittaa mitä olen rikkonut. Tahdon vain hankkia huolettoman toimeentulon sille ihmiselle, joka on tauttani joutunut kärsimään. Teen kaiken vapaasta tahdosta; ulkonainen hätä ei minua ahdista, eikä elämänväsymykseni ole niin perinpohjainen, että se minua pakottaisi.