En voi sietää sitä ajatusta, että herra Kaarlo Örn, liikemies ja keikari, olisi ollut aseena kohtaloni kädessä, vaikka elämäni luisuminen alamäkeen oikeastaan alkoi hänen kauttaan. Oman luonteeni alhaisuus ja ylpeä heikkous, ne ne ovat päätekijöinä kaikessa. Vaikka kiihkeä viha Örniä kohtaan kiehuu sydämessäni, on se kumminkin vakavaa aihetta vailla. Johan hänen henkilökohtainen vähäpätöisyytensäkin velvottaisi anteeksiantoon tai ainakin ylenkatseeseen.
Vääryyttä hän minulle kyllä on tehnyt, sitä ei käy kieltäminen. Hänhän tunsi minut tarkoin ylioppilasvuosinamme. Ja jos hänellä olikin jonkinlainen oikeus nimittää minua "raffineeratuksi satanistiksi", niin eihän hän itsekään ollut moitteeton, eipä pysynyt edes poissa seurastani, vaan päinvastoin etsi sitä. Hurjasteluhimossaan tarvitsi hän minua ja jälestäpäin tietysti syytti minua siitä, että autoin häntä. Sitäpaitsi ei hän ollenkaan tiennyt syitä mielettömyyksiini. Kaikki se ylenkatse, joka köyhyyteni tautta oli tullut osakseni, kaikki se verinen vääryys, joka jo silloin oli rinnassani herättänyt pohjattoman katkeruuden, oli hänelle tuntematonta. — Jos runsaslahjainen, arkatuntoinen ja herkkäsydäminen ihminen, joka kokonaan on jäänyt kotikasvatusta vaille, yhtäkkiä joutuu ylhäisten henkilöitten kanssa tekemisiin; jos hänen köyhyytensä lasketaan hänelle viaksi; jos jokainen katkera pisto, jokainen loukkaus synnyttää vain sisällepäin vuotavia haavoja, niin mikä muu voikaan tulla kysymykseen kuin joko täydellinen masentuminen tai kylmäverinen, mistään piittaamaton uhma. Kun huomaa itseään halveksittavan, niin todella heittäytyy halveksittavaksi; kun keskustelutaidosta puuttuu hienous, niin höystää sen myrkyllä. Mitä kummaa köyhä tekeekään tunteilla, nehän ovat luodut vain poljettaviksi, sitä täydellisemmin, kuta lahjakkaampi hän on. — Itse olin juuri sellainen. Arkailematta voin sanoa olleeni lahjakas, sillä tiedän sen. Omanarvontuntoni oli herkkä kuin ruhtinaan. Ja kun pistävinkään loukkaus ei voinut saada minua kuohuksiin, synnyttää äkillistä vihaa, joka purkautumisen kautta olisi haihtunut, patoutui sydämeeni valtava katkeruus, joka johti minut mielettömyyksiin ja juoppouteen. Muuten en usko, että tuo kaikki oli niin vaarallista. Se oli ohimenevää kiihkoilua, sillä oikeastaan rakastin työtä enkä täydellisesti lyönyt laimin tehtäviäni pitkällisintenkään hurjastelujen aikana. Olen kutakuinkin varma, että minusta olisi tullut säännöllinen, kunhan vain olisin päässyt omille jaloilleni. Muistanhan minä kuinka hyvää minulle teki se huomio, että merkillisellä tavalla saatoin vaikuttaa naisiin — seikka, joka osottaa, että kunnianhimoinen luonteeni olisi kaivannut ymmärtämystä, ihailua ja arvonantoa voidakseen suorittaa jotakin kunnollista.
Miten tahansa, tässä ei ole paikka siihen syventyä! Mutta, kuten sanottu, Kaarlo Örn tunsi minut täydelleen, miksi hän siis jätti niin suuren vallan käsiini ja niin luottavana uskoi sisarensa seuraani!
Isänsä kuoltua hän nimittäin kirjotti minulle kirjeen, joka sivumennen sanoen sisälsi imarteluja ja harvinaista uskoa kykyyni ja jossa hän kutsui minua kotikaupunkiinsa auttamaan itseään liikkeen järjestämisessä. Tyhjää lorua, sen huomasin ennen pitkää. Ukko oli pitänyt asiat mitä parhaimmassa kunnossa, ei niissä ollut mitään järjestelemistä. Eikä minusta suinkaan tullut mikään apulainen, vaan liikkeen pää, sillä Kaarlo Örn, salonkimies ja keikari, oli aivan kykenemätön johtoon, jopa suorastaan haitaksi minulle. Käsitin saaneeni pysyvän paikan, ja vaikka palkkani oli verrattain alhainen, ahersin tyytyväisenä kuin myyrä, sillä rakastuin melkein heti neiti Anna Örniin.
Eikä toisin voinut käydäkään. Kaarlo oli miltei aina poissa. Hän oli pienen kaupunkinsa seuraelämän keskeisin henkilö, ja tietäessään voivansa täysin luottaa minuun heittäytyi hän vapauteensa. Ja niin jouduin minä yhä useammin olemaan hänen sisarensa parissa, joka enemmän rakasti rauhaa. Me teimme kävelyjä, me kävimme konserteissa; ja tämän Kaarlo tiesi varsin hyvin, mutta en ollenkaan ymmärtänyt, että hän katseli minua nurjin silmin. Sen hyödyn tautta, joka minusta hänelle oli, ei hän sanonut mitään; nyt vasta sen selvästi käsitän.
Mitä minä sanoisin neiti Annasta? Että hän lumosi minut kuin minkäkin maitoparran. Että hän tuskin oli mikään kaunotar, mutta kumminkin ainoa nainen, jota olen rakastanut, mikäli rakkaudella ymmärretään kohottavaa ja puhdistavaa, mutta samalla voimakkaasti intohimoista tunnetta. Hänen ylpeä, hillitysti tulinen luonteensa ja kauniiden silmien loiste muuttivat koko sisäisen maailmani.
Jos tosiaan on elämässäni ollut aika, jolloin elin säännöllisesti, jolloin jonkinlainen pyrkimys hyvään ja jaloon asui sydämessäni, niin käsittää se ne kuusi kuukautta, jotka väsymättömästi ponnistellen uhrasin Örnin liikkeen hoitoon. Lempeni teki minut pehmeäksi ja sokeaksi, se pimitti järkeni siinä määrin, että uskoin naiseen, uskoin pelkkää hyvää rakastetustani, uskoin hänen tunteeseensa, josta hän osasi niin kauniisti puhua. En ihmettelisi sitä, eikä niin suuri katkeruus täyttäisi nyt mieltäni, jos silloin olisin ollut kokematon. Mutta kaiken sen perästä, mitä olin nähnyt! Olinhan jo aikoja sitten oppinut tuntemaan sen julkean kavaluuden, jonka naisen enkelikauneus ja silmien kylmäverinen viattomuus kätkevät. Ja kuitenkin menin ansaan! Itseeni takaisin kilpistyy jokainen syytös, jonka katkeruuteni synnyttää.
Ehkä olen liian ankara. Kenties ensimäisessä uskossani rakastettuuni sittenkin on jotain, oikeata. Mahdollisesti myöhemmät tapahtumat ovat valaneet sieluuni niin paljon myrkkyä, etten enää osaa erottaa sairautta pahuudesta. — Minun asemassani se on tarkemmin ajatellen yhdentekevää.
Ratkaisu tapahtui yhtäkkiä ja niin typerällä tavalla, että se nytkin minua liettää.
Eräänä aamuna istuin konttorihuoneessa, tapani mukaan ahkerassa hommassa. Kaarlo herra astui sisään, hienoilla kasvoillaan jonkinlainen ikävystynyt ilme. Hän toivotti hyvää huomenta, pureskeli paperossiaan tietämättä mitä sanoa minulle, otti silkkinenäliinansa ja huolellisesti poisti tuhkahiukkasen housuiltaan, jotka näyttivät juuri päässeen silitysraudan alta. Minulla ei hänelle ollut mitään asiaa, jatkoin työtäni kuin ei häntä olisi ollutkaan lähettyvillä.