Yhtäkkiä hän sanoi naismaisella äänellään:
— Kaunis sormus sormessasi. Naisvoittoja varmaankin. Minä jo muuten luulinkin, että sinusta on täällä tullut täydellinen pyhimys.
— Sisaresi sormus, vastasin nostamatta katsettani papereista.
Hän kumartui lähemmäksi, arvattavasti hämmästyneenä.
— Niinpä tosiaan! Tunnenkin. Mutta mitenkä se on mahdollista?
Mitä hän tarkotti teeskentelyllään? En sitä ymmärtänyt. Mitä merkillistä siinä oli, että minulla sattui olemaan Annan sormus, koskapa niin usein olin hänen seurassaan.
— Mahdollistako? Miksei? Kysyisit ennemmin kuinka se mahtuu pikkusormeeni.
Hän muuttui totiseksi.
— Oikeastaan, niin mitä varten sinä kannat sisareni sormusta?
— No yksinkertaisesti siitä syystä, että hän korkeimman omakätisesti on suvainnut pistää sen sormeeni… Sinä aavistelet, huomaan. No niin. Mutta mitä sinulla oikeastaan on vastaansanomista, jos menen naimisiin siskosi kanssa?