— Älä laske leikkiä. Eihän sinulla ole varojakaan, vastasi hän vaaleten.
— Ei. Mutta Annalla on. Itseni minä taas kyllä elätän, kun korotat palkkani puolella. Vai enkö ansaitse?
— Julkeutta sinulla kyllä näkyy olevan siinä määrin, että sekin jo miehensä elättää, sanoi hän väkinäisesti nauraen.
— Ei, pois leikki, Kaarlo. Rakastan häntä ihan todella.
— Sinä!
— Myöskin hän.
Suunniltaan raivosta hän syöksyi kimppuuni. Pelkästä hämmästyksestä ja halveksumisesta en yrittänytkään häntä vastustaa. Annoin hänen heittää itseni permannolle ja vetää sormuksen sormestani, hänen, jonka olisin voinut kiertää köydeksi.
— Konna, konna! kähisi hän hampaittensa välistä. — Kaiken sen jälkeen, mitä sinusta tiedän… Tokko terveytesikään on enää kunnollinen?
Ilkeästi nauraen kuuntelin hänen änkytystään. Johan minua huvitti sekin, että salonkirnies noin unohtui kiihkoilemaan ja väkivaltaa käyttämään; nyt oli hänen pukunsa epäjärjestyksessä. Vihan vimmassa hän heitti sormuksen nurkkaan ja lähti pois.
Pidin häntä siksi vähäpätöisenä, etten suuriakaan välittänyt koko tapauksesta. Toivottomaksi en suinkaan tullut, sillä hän oli minusta enkä minä hänestä riippuvainen. Ilmeisesti hän oli kohdellut minua väärin, mutta hänen tekonsa oli niin liioteltu, etten osannut siitä syvemmin loukkaantua. Toimeni hänen liikkeessään katsoin kuitenkin päättyneeksi.