Aivan toisenlaisen iskun sain Annalta. En tavannut häntä sinä päivänä. Vasta seuraavana iltana menin hakemaan häntä kävelylle. Hän tuskin vastasi tervehdykseeni eikä ojentanut minulle kättään. Jo silloin aavistin pahaa, mutta pyysin kuitenkin häntä ulos.
— Mitä te tarkotatte? kysyi hän vaivoin hilliten ääntään, kasvot kylminä ja vieraina.
Sain aivan kuin piston. "Te", oli hän sanonut. Hetkeen en osannut vastata.
— Huomaan, että veljesi on kertonut…
— Miksi sitten enää tulette?
— Luulin, että te luottaisitte minuun. Ajattelin, ettei mikään parjaus voisi minua niin täydellisesti alentaa, ainakaan teidän silmissänne. Vakuutittehan te niin minua rakastavanne.
— Uskotteko te naisen vakuutuksiin, te, jolla on meistä sellaiset käsitykset, joka olette sanonut… — Hän hillitsi liikutuksensa, rypistäen kulmiaan. — Ei, en ole koskaan teitä rakastanut. On sangen merkillistä, että olette antanut pettää itsenne. — Hän nauroi kimakasti, ja hänen kasvonsa olivat melkein iloiset.
— Te minun käsitykseni naisista varmennatte, neiti, sanoin katkerana, hiljaisella äänellä, joka pyrki vavahtelemaan. — Sallikaa minun onnitella. Olette täydellisesti onnistunut pettäessänne minua. Ei epäilyksen varjoakaan ole liikkunut aivoissani.
Kova hymy ilmaantui hänen kasvoilleen. Näin kyllä, että hän teki tahdottomia eleitä, mutta hänen ilmeensä oli pilkallinen. Tulin kokonaan toivottomaksi enkä enää tietänyt mitä sanoin.
— Olkoon sitten, että veljenne on oikeassa, en osaa enkä tahdo itseäni puhdistaa…