— Niin!… Viettelijä! keskeytti hän huohottaen, silmät leimuavina.
Loukkaannuin syvästi, en enää halunnutkaan vaieta, vielä vähemmän anoa armoa. Iloinen julmuus valtasi minut.
— Kuten suvaitsette. Ansiokseni lasken kumminkin sen, etten ole teitä vietellyt. Itse paraiten tiedätte, olisiko se ollut mahdollista.
Kaikki veri pakeni hänen kasvoiltaan.
— Sekin olisi ollut rehellisempää! huudahti hän povensa riehuessa.
Minun tuli äkkiä hyvä ja keveä ollakseni. Kaikki oli menetetty, sen käsitin.
— Varjelkoon minua koettamasta mielipidettänne muuttaa. Jääkää hyvästi, neiti!
Sanoin, kumarsin ja lähdin.
En ole niitä, jotka jäävät suremaan kadotettua lempeään ja hekumoimaan haikeassa tuskassa. Väistyin tekemättä turhia yrityksiä. Vaikka yhteen menoon joinkin kaikki, mitä palkastani olin säästänyt, en sitä tehnyt surusta, vaan uhmasta. Tätä uhmaa olen aina pitänyt riemun synnyttämänä. Alkuperäinen, voimakas ilon tarve, joka varhaisessa nuoruudessani oli usein johtanut mielettömyyksiin, kivettyi katkeruuden vaikutuksesta uhmaksi, aiheuttaen alhaisia tekoja…
Ennenkuin ehdin muuttaa kaupungista, sain ansiota, parempaakin kuin Örnillä. Ja niinpä jäin tänne edelleenkin, maineeni käydessä päivä päivältä yhä huonommaksi. En luule tuottavan kunniaa itselleni, kun mainitsen, että tunsin kummallista riemua huomatessani Annan alkuaikoina kuihtuvan ja käyvän valjummaksi, — mikä tietenkään ei estänyt häntä menemästä kihloihin joitakuita kuukausia eromme jälkeen.