Mutta millaista olikaan oma elämäni! Vääntelehtiessäni onnettomana vuoteella — mikä usein tapahtui humalapäissänikin — ja sähein silmin tuijotellessani kattoon sanoin yhä uudelleen ja uudelleen itselleni, ettei yhdenkään tytön takia maailmassa kannata panna edes kortta ristiin, vielä vähemmin tuskailla hänestä. Mutta mitä voi järki tunteille. — Hain muualta korvausta ja vasta silloin huomasin, kuinka suuri vaikutusvoima minulla todellakin oli naisiin. Sangen useita kaupungin kaunottarista tein rakastajattarikseni, ja minä valitsin parhaita. Mikä minussa heidät lumosi? En sitä käsitä. Ehkä itsekuluttajan rasittunut ilme teki kasvoni mielenkiintoisiksi. Hahahaa! Huomasinhan selvästi, että mitä säälimättömämmin poltin itseäni, mitä irstaammin elin ja mitä paremmin se tuli tunnetuksi, sitä suuremmaksi voimani kasvoi, sitä sankemmissa parvissa pyöri naisia ympärilläni, kuin kärpäsiä tulen ympärillä — ja mielellään he polttivat siipensä, kunhan vain lupasin olla vaiti. Jo senkin takia halveksin naista. Uteliaisuudesta hän voi pettää sulhasensa, mustasukkaisuudesta surmata sisarensa. Ja sentään vakuuttaa hän aina olevansa viaton. Mutta koetapa olla uskovinasi häntä; jos hän on nuori, niin ei hän sitä kestä. Sano, että hänen puhtautensa loistaa kauas hänen kasvoistaan, mutta kohtele häntä samalla kuin lasta. Heti hän raivostuu, ei hän ole niin lapsellinen kuin oletat, kyllä hän ymmärtää, on hänelläkin kokemuksia, sellaisia ja sellaisia; ja ennen pitkää on hän pauloissasi, paljastaa itsensä. — Tai kohtelepa katunaista säädyllisesti, ikäänkuin et tuntisi hänen entisyyttään. Heti hän heittää pois rivot sanansa, saa ihanteita ja jaloja ajatuksia, punastuu, jos puhut hänelle suutelosta — ja hoipertelee aamuyöstä jonkun viisaamman kammiosta humalaisena kotia. — Oh, olinpa kuin mikäkin Don Juan, joka "kostin naiselle pettävälle, naiselle valhetta kangastavalle, ja riemuitsin mustassa onnessa yhä uusia ja uusia naisia suudellessa".
Ulkonaisesti tietenkin rappeuduin. Hermostoni, joka alunpitäenkään ei ollut kovin luja, turmeltui. Mutta kun sydämeni iltaisin tykytti haljetakseen, niin tyytyväisenä kuuntelin sen jyskettä, melkeinpä tuli keveämpi ollakseni. Sen parempi minkä pikemmin, ajattelin itsekseni, kirjottaahan runoilijakin:
Ei täällä mitään tehdä ihmisikään, ykskaikki, joko kuoli taikka eli.
* * * * *
Tapahtuipa sitten, että Kaarlo Örn meni kihloihin — hänen kanssaan ei muuten oltu satuttu yksiin, niin pikkukaupungissa kuin oltiinkin. Ja aika kauniin ja hienon neitokaisen hän sai pauloihinsa; vahinko vain, että tyttö oli köyhä.
Muistan hyvin, minkälainen pahansuopa ja ilkeä tunne täytti sydämeni, kun luin kihlausilmotuksen. Kenties sielunvihollinen jo silloin kukkuroitti sisimpäni häijyydellä. Ja merkillistä on, että häpeän tuota häijyyttäni, jos suoraan sanon; häpeän sitä, kuten jokaista myöhempää tekoani. Mutta varjelkoon minua laskemasta tätä häpeäntunnetta ansiokseni. En sitä tahdo, sillä en kaipaa kenenkään myötätuntoa.
Mutta mitään suunnitelmia tai aikeita ei minulla vielä ollut, sen vakuutan. Kaikki syntyi vasta myöhemmin, aivankuin kohtalon määräyksestä, ja lähimpänä syynä oli se, että tapasin Kaarlo Örnin.
Söin hotellissa aamiaista. Ruokasali oli miltei tyhjä. Ja eikös silloin tulekin Salonki-Örn sisälle, heilauta siroa päätään tervehdykseksi, kasvoilla maidonpehmeä ilme, huulet kuin hienoa savusuihkua puhaltamassa! Mitä hänen enää tarvitsikaan heittäytyä tuttavakseni? Kuitenkin hän istuutui pöytääni, kyseli kuulumisia, tekeytyi kovin ystävälliseksi, vieläpä tilasi aterian päälle konjakkia ja kahvia. Vainusin jo silloin jotakin kaiken tämän alta, mutta vasta myöhemmin on hänen tarkotuksensa minulle selvinnyt. Vastailin hänelle lyhyesti, minun oli tukala olla ja tyytymättömänä tuijotin ikkunasta kadulle. En voi käsittää, miksi en lähtenyt tieheni.
— Tuossa menee morsiamesi… En ole muistanut onnitellakaan, vaikka kyllä näin sormuksesi, sanoin.
Kaarlo naputti ikkunaan, viittoi ja kumarteli. Vihdoin tyttö lähti kuin lähtikin sisään.