Minut esiteltiin, mihinkäpä siitä pääsi. Kiusaantuneena istuin vaieten pitkän aikaa. Kaarlo alkoi leikillisesti pilkkailla minua niiden huhujen johdosta, joita kaupungilla liikkui. Ja neitonen katseli minua viattomilla silmillään, sellainen lapsen ihmettely kasvoilla, että kyllä.
— Teille tehdään vääryyttä. Te olette niin kiltin näköinen, minä olen aina pitänyt teistä. Tytöt rakastuvat teihin ja sitten parjaavat teitä mustasukkaisuudesta, puheli hän supukkasuukolIaan. Jo silloin minussa kuohahti. "Älkäähän ärsyttäkö minua, neitiseni", ajattelin. Suuntasin häneen silmäni, joista olen niin varma. Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että jäin epätietoiseksi katseeni tehosta.
— Te erehdytte, neiti. Oma sulhasenne on sanonut, että olen konna, vastasin hymyillen.
Väri vaihtui Kaarlon kasvoilla, mutta hän jaksoi nauraa. Iskustani oli kuitenkin se hyöty, että lähdimme.
Mutta kuinka hämmästyinkään, kun muutamia päiviä myöhemmin Kaarlon morsian tuli luokseni. Kaarlo oli hänet lähettänyt. Oli kysymyksessä muuan pulmallinen liikejuttu, ja minun apuani tarvittiin. Saman asian takia Kaarlon oli täytynyt matkustaa pois, joten hän ei voinut itse tulla.
Nyt hotellikohtaus minulle selveni. Vai niin! Ensin minut ajettiin ovesta ulos ja sitten kysytään neuvoani. Mutta mitä Kaarlo tarkotti lähettäessään morsiamensa luokseni, yksityisasuntooni, minun yksityisasuntooni? Tahtoiko hän olla viekas? Luuliko hän naisen paremmin voivan hellyttää minut käytettäväkseen? — Ja tällöin iski ajatus aivoihini, ajatus, josta kaikki seurasi: Hän uhmaili minua. Hän oli niin varma omastaan, että käytti häntä minua nöyryyttääkseen, oo! Mutta hän erehtyi. Huolimatta runsaasta palkkiosta hylkäsin jyrkästi hänen pyyntönsä — mutta en suinkaan hänen morsiantaan.
Miksi kertoisin turhuuksia. Varmasti ja johdonmukaisesti kehittyi suhteemme. Taistelin kuin raivossa. Ja niin täytyi käydä: Kaarlon morsiamesta tuli minun rakastajattareni. Tiedän, että olen tehnyt vääryyttä tälle naiselle, ja soimaan siitä itseäni. Mutta ei Kaarlokaan häntä ansainnut, ei tytöllä olisi ollut onnea avioliitossaan. Se on totuus, mutta ei mikään puolustus minulle. — Se hitunen kunnioitusta, mikä minussa vasten tahtoani on naista kohtaan, keräytyy kaikki tämän henkevän ja sydämellisen olennon ympärille; enkä kuitenkaan häntä rakastanut sanan syvimmässä merkityksessä.
Toisinaan menettelyni julmuus ja kostoni alhaisuus selvenevät minulle ja minä inhoan itseäni. Yhtä hartaasti kuin Baudelaire rukoilen rohkeutta "tarkastaa sydäntäni ja ruumistani ilman kauhua", ja katumus kiusaa minua kuin kuoleman tuska. Toisinaan itse-inhonikin minua epäilyttää. Ja mitä se hyödyttääkään? Tokkohan enää olen sellainen lapsi, jota katumus voi puhdistaa? Eikö vuosien saasta ole muuttanut omaatuntoani epärehelliseksi? — Miksi ollenkaan antautua turhien mietteiden valtaan?
* * * * *
Muistelmani lähenevät loppuaan. Minulla on tuskin muuta lisättävää kuin erään illan seikkailut. Vastoin tavallisuutta olin jäänyt kotiin ja kävelin rauhattomana edestakaisin uudessa asunnossani, jonne hiljattain olin muuttanut. Kello kai läheni yhtätoista, mutta en ajatellutkaan käydä nukkumaan, vaikkei minulla ollut mitään tehtävää. Ulkona oli ihana kuutamo, ja kadulta kuului kulkusten ääniä, mutta ei minua haluttanut lähteä kävelemään.