Ikkunaani koputettiin. Tuo nyt ei ollut minulle niinkään outoa, mutta hämmästyin kovasti, kun kohotettuani verhoa ja painettuani kasvoni lasia vasten tunsin Kaarlo Örnin. Hän seisoi suksillaan sauvoihinsa nojaten. Minusta näyttivät hänen kasvonsa valjuilta kuutamossa, olin huomaavinani niiden hienoissa piirteissä jotakin vääntynyttä ja tuskallista — seikka, joka pani sydämeni rajusti sykkimään ja täytti minut aavistuksilla. Hän viittoili minua ulos, osotellen suksiaan. Uteliaana tein myöntävän nyökkäyksen, vedin villapaidan päälleni, sieppasin lakin ja kintaat, otin sukseni eteisen nurkasta ja tuossa tuokiossa olin hänen rinnallaan. Melkoinen jännitys pingotti mieltäni.
— Mikäs hirtehinen sinun päähäsi on iskenyt? kysyin leveästi nauraen.
— En luullut sinun tietävän asuntoanikaan.
— Sinun luoksesi ei ole vaikea osata. Neuvojahan saa keltä naiselta tahansa, vastasi hän, koettaen tapailla leikillistä äänensävyä ja hymyillä. Katsoin häneen tarkasti. Näepäs vaan! Eikös asunutkin syvä tuska salonkimiehen siloisilla kasvoilla! Tuota en olisi luullut edes mahdolliseksi. — Jos hän minua haki lohduttajakseen, niin siinä hän suuresti erehtyi. Olin jo edeltäkäsin kaikkeen valmistautunut ja hänen suhteensa saatoin ryhtyä mihin julmuuksiin tahansa.
— Paitsi tietysti morsiameltasi, tokaisin ilkeästi.
Hänen kasvolihaksensa värähtivät. Nopeasti, mitään vastaamatta hän kääntyi pois ja lähti hiihtämään. Jännitys ja synkkä kostonriemu terästivät jäntereitäni; olisin seurannut häntä vaikka maailman ääriin.
Ilma oli mitä ihanin. Taivas, joka kuun lähettyvillä oli haalea, miltei vihertävä, tummeni näkörannalla mustansiniseksi. Tähtiä vilkkui keveiden hattaroiden lomitse. Hiihdimme äänettöminä yli aavan pellon. Kaupunki jäi kultaisine valoineen taaksemme. Sinertävällä lumella säihkyi tuhansittain kiteitä, ja suuret kivet nukkuivat saroilla kuin muinaisaikaiset eläinhirviöt. Tultiin metsään, alettiin kohota vaaran rinnettä. Varjoja lepäsi ristiin-rastiin toistensa päällä; joskus lumimöykky pudota töksähti joltakin oksalta. — Alkoi jo kuulua kosken kohina.
Minusta rupesi tuntumaan kovin kummalliselta; rintaani ahdisti niin oudosti; mielestäni Kaarlo hiihti tarpeettoman kovaa. Saavuimme korkealle vuorelle, joka jyrkkänä laski suoraan koskeen. Kaarlo pysähtyi. Hänen tiheän hengityksensä huuru kumpusi ilmaan kuin sauhu. Hän jäi tuijottamaan kiinteästi kasvoihini, ja luullakseni oli hänen silmissään syvä ilme. Sanon luullakseni, sillä minun oli vaikeata häneen katsoa. Tarkastelin koskea, jonka yllä usva aaltoili ja kimalteli kuin hieno hopeahuntu. Koko ajan tunsin selvästi, että olisi tarvittu vain pieni kysymys minun puoleltani, niin Kaarlo olisi purkautunut. Mutta enpä ollut halukas tekemään tuota kysymystä. Olin levoton; kenties hyvinkin aavistin mitä tästä oli tuleva. Vihdoin alkoi äänettömyys kiusata, ja niinpä sanoin laulavalla, koskenkin takia kovalla äänellä, äärimmilleni ilkeyttä täynnä:
— Kuulehan, kuinka mahtavasti koski pauhaa. Tämä on todellakin ihanaa! Mikä valtava, sopusointuinen ja salaperäinen kauneus onkaan sentään luonnossa. Minä kiitän sinua tästä yöstä, Kaarlo.
Yhtä liikkumattomana seisoi hän pitkän aikaa, ikäänkuin ei olisi kuullut puhettani. Sitten hän sanoi suoraan, sortuneella äänellä:
— Morsiameni on raskaana.