Pelastiko hänet koskesta sattuma vai arkuus, se on minulle yhdentekevää, mutta samaa ei voi sanoa tapahtuman seurauksista. Tietysti hän purki kihlauksensa, seikka, jonka hänen morsiamensa olisi tehnyt jo aikoja sitten ilman minun kieltoani. Nyt ovat hyljätyn tytön kyyneleet minulle jokapäiväisenä leipänä. Mutta en tahdo niitä nähdä. Ehkei hän teeskentele. Kenties hän todellakin luulee olevansa syvästi onneton ja pitää minua onnettomuuteensa syypäänä. Tunnustan, että se koskee minuun.
Jos kunnon mies olisin, niin naisin hänet, tarvitseehan lapsikin isää. Mutta siinä juuri pulma onkin: ei tällaista isää. Minun pitäisi "muuttua", "tehdä parannus" oikein vanhaan hyvään malliin. Olen sen katsonut mahdottomaksi. En usko rakkauden hyväätekevään voimaan, ja tuskin häntä syvemmin rakastankaan. Miksi minä rupeaisin kiinnittämään itseeni toista ihmistä, turmelemaan elämää, joka vielä saattaa selkeentyä onnelliseksikin? Tunnustan, että olen rikkonut, siinä kaikki mitä voin. Ei minulta riitä uskoa sovitteluihin.
Testamenttini määrää omaisuuteni hänelle. Olen tehnyt henkivakuutusyhtiölle kolttosen, jota voisi pitää nerokkaana. Tietysti se on halpamaista: korvaan vääryyden petoksella. Mutta niinpä välttyy muistoni ihmisten myötätunnolta, jota en voi sietää. Se nainen, jolla on suurin oikeus minua syyttää, voi turvattuna odottaa tulevia aikoja. Siinä on minulle kyllin.
Sydän kylmänä ja vapisematta astun pois tästä elämästä, jossa en saanut muuta tehdyksi kuin pahaa. Ja kun selvästi tajuan, että ilojen inha malja alkaisi jo valutella pohjasakkansa katkeruutta huulilleni, niin voinpa ilman ikävää nukkua unhotuksen uneen äänettömän Nirvanan helmaan.
Vanhat roomalaiset olivat miehiä!
Mykkä paholainen.
1.
Kerran, kun Beelzebubilla oli paljon hommia, hän taivaassa käydessään sattui unohtamaan sinne pergamentin, joka sisälsi tärkeitä suunnitelmia ja muistiinpanoja. Kesken kiirettään hän olisi sitä tarvinnut, muisti, minne oli sen jättänyt, ja lähetti pienen, hiljaisen ja varsin hyvänsävyisen paholaisen, joka enimmäkseen hääräili yksinään helvetin rauhallisimmissa sopukoissa, sitä noutamaan.
Oli helteinen päivä. Läähättäen ja kovasti hikoillen pieni paholainen riensi sitä jyrkkää ja mutkittelevaa polkua, joka johti ylös taivaaseen. Portille saavuttuaan hän hengähti, kuivasi otsaansa ja soitti kelloa. Kukaan ei tullut avaamaan. Hän soitti toisen kerran, kiivaammin, ja jäi sitten odotellessaan katselemaan portin rakennetta, joka aikoinaan oli ollut komea. Tammilaudoissa oli korkokuvia enkeleistä, otsakoristeet olivat harvinaisia taideteoksia, mutta kultaus oli kulunut ja laho puu oli toisin paikoin halkeillut. Kun ei vieläkään tultu avaamaan, soitti paholainen kolmannen kerran ja kumartui tirkistämään pienestä rakosesta taivaan esikartanolle. Hän näki suuren läjän seetrilautoja, joita varmaankin oli tuotu portin korjaamista varten, niin lähellä, että pihkan virkistävä tuoksu tunkeusi sieraimiin. Niiden päällä, auringon paahteessa, nukkui Pietari, suuri avainkimppu sylissään, pää rennosti nojaten käsivartta vasten. Arvattavasti hän oli siirtynyt paikaltaan plataanin varjosta ottaakseen aurinkokylpyä, mutta uni oli hänet pettänyt. Hiki helmeili hänen otsallaan, vasemmassa poskessa näytti olevan mälli ja huulet olivat mustat tupakasta; pitkä, harmaa parta verhosi avointa rintaa. — Heikko tuuli suhahti plataanin lehvissä. Se keinutti hiljaa smaragdinvärisen nurmikentän kukkia, joiden kuvuissa mehiläiset surisivat. Paratiisilintujen varjoja liiteli ruohikossa. Käytävien timanttihiekka säihkyi. Kauempaa kuului kuin aavistuksena enkelien laulu.
Kun paholainen huomasi, ettei Pietari herännyt, niin hän kovasti hätääntyi ja koetti kolkuttaa. Mutta kun ei sekään auttanut, ryhtyi hän kiipeämään portin yli, sillä hänen asiansa oli tärkeä ja hän pelkäsi päämiehensä nuhteita. Hän olikin jo harjalla, kun laho ristikkopuu, johon hän oli tarttunut, äkkiä petti, ja hän putosi päistikkaa, kauheasti parkaisten, taivaan puolelle…