Herättyään tainnoksista hän näki ympärillään joukon valkopukuisia enkeleitä ja Pietarin, joka kumartuneena hänen ylitseen tiputti opaalinvärisestä taskumatista jotakin hyvää ja karvasta hänen huulilleen. Muuan enkeli tarjosi hänelle hajusuolaansa. Hän nousi ylös, huomasi päässeensä pälkähästä ilman erikoisempaa ruumiillista vammaa, mutta kun hän yritti puhua, ei ääntäkään syntynyt. Hän kauhistui, ponnisti kaikin voimin, mutta turhaan; silmät vain pyörivät hurjasti koloissaan. Sillä tavoin tuli pienestä, hyväntahtoisesta paholaisesta mykkä.
Viittomalla sai hän kuitenkin selvitetyksi asiansa, pergamentti annettiin hänelle, ja hän palasi takaisin.
Beelzebub oli paraikaa tutkimassa vastasyntyneitten ihmislasten luetteloa. Hän valitsi paholaislaumasta ne, jotka aikoi lähettää uusien tulokkaiden sydämiin, vastapainoksi enkeleille, jotka edustivat taivaan valtakuntaa. Kun mykkä paholainen huomasi, että hänkin oli joutunut valittujen joukkoon, hätääntyi hän ensin. "Herra, en taida minä sinua palvella, sillä minä olen mykkä", tahtoi hän huutaa, mutta oli siihen kykenemätön. Ja kun hän oli arkaileva luonteeltaan, ei hän osannut ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin, vaan päätti nöyrästi alistua kohtaloonsa.
Sillä tavoin joutui Valdemar Borgin, rikkaan kartanonomistajan pojan sydämeen mykkä piru.
* * * * *
Epäilemättä oli pikku Valdemar sangen merkillinen lapsi. Hän makasi tyytyväisenä kehdossaan, ja kun hänen oli nälkä tai paha olla, ojensi hän kätensä ja haroi ilmaa lihavilla sormillaan. Hän ei milloinkaan parkunut kiukusta eikä tuskitellut suotta. Ainoastaan siinä tapauksessa, ettei ketään ollut läsnä häntä auttamassa, hän turvausi itkuun. Hän oli todellinen ilo sekä äidille että hoitajattarelle.
Kun hän kasvoi suuremmaksi, opetettiin häntä lukemaan; joutoajat hän leikki ulkona toisten lasten kanssa. Hänen tovereihinsa kuuluivat pehtorin kaksi pienokaista sekä metsänvartian poika Eino, joka oli suuri ja väkevä, iältäänkin toisia vanhempi. Torpparinkin lapsia oli usein joukossa. Valdemar jakoi heille kaikki makeisensa tasan, jonka vuoksi hänestä pidettiin, mutta Einoa täytyi kaikkien totella ja pelätä, sillä hän oli häijy ja saattoi lyödä. Hän osasi uida ja kiivetä sileään puuhun, mutta Valdemar ei tohtinut edes laskea litteällä kivellä alas saunakalliolta eikä juosta Virma-oriin vatsan alitse, sillä äiti oli kieltänyt.
Kerran Valdemar leikki muonakellon juurella pehtorin lasten kanssa. Eino huusi heitä rantaan saunan luo. Valdemaria oli kielletty sinne menemästä, ja hän katseli haikeissaan, kuinka komeita voileipiä Eino heitteli järvelle. Hänen mieleensäkään ei juolahtanut olla tottelematon… Siellä Eino hyppeli rantakivillä, pisti kädet housuntaskuihin ja keinui toisella jalallaan, aivan täpärällä.
— Olkaa te minun kanssani, sanoi Valdemar pehtorin lapsille. —
Huudetaan Einokin tänne… Eino hoi!
Mutta Eino ei tullut. Valdemar huomasi, että toiset aikoivat lähteä.
Kyyneleet pyrkivät hänen silmiinsä.