— Minä annan suklaata, sanoi hän kaivaen taskuaan.
Pehtorin lapset jäivät seisomaan neuvottoman näköisinä, ottivat suklaapalansa ja pureskelivat ne ahnaasti loppuun. He epäröivät.
— Nyt me mennään, sanoi nuorempi.
— Miksi ette ole minun kanssani? kysyi Valdemar pahoillaan.
— Eino saattaa lyödä, vastasi vanhempi. — Sitäpaitsi… siellä on hauskempaa.
— Eino on hurja poika, virkkoi nuorempi innoissaan.
— Mikä on? kysyi Valdemar.
— Hurja poika!… Niin. Minä kuulin itse Talli-Kallen sanovan häntä hurjaksi, kun poika kirosi… Hän uskaltaa kirota aikusten kuullen… Hän on tappanut käärmeenkin.
— Niin, ja rattaan pyörässä hän tohtii olla ympäri, sanoi vanhempi silmät säihkyvinä.
Valdemar vaikeni. Hänen suupielensä värähtivät.