— Tule mukaan nyt, sanoivat toiset lähtiessään.
— Äiti on kieltänyt, vastasi Valdemar itku kurkussa.
* * * * *
Toisella kertaa, leikkiessä, oli naapurikartanon pikku Irene vieraana. Hän antoi Valdemarille herkullisen leivoksen, joka oli huolellisesti paperiin kääritty.
— Tämän toin sinulle, sanoi Irene tuulen heilutellessa hänen ruskeita kiharoitaan. — Minä pyysin sen äidiltä.
Valdemar kiitti ja söi halukkaasti. Pehtorin lapset seurasivat pyytävin katsein hänen kättensä liikkeitä ja suutaan. Valdemar huomasi sen ja jakoi leivoksensa tasan kaikille.
— Sinulle minä sen annoin, kirkaisi Irene, ja hänen silmänsä välähtivät. Veri kohosi hänen poskilleen. Hän yritti raapia Valdemaria, oli vähällä purskahtaa itkuun ja meni Einon luo.
— Lyö sinä häntä, sanoi hän. — Saat nämä, jos lyöt häntä! Irene otti kourallisen karamelleja taskustaan.
Eino katseli varovasti ympärilleen, astui kiireesti pari askelta ja muksautti Valdemaria nyrkillään. Hän tiesi, ettei Valdemar kantele.
Valdemar katsoi maahan, punastui ja oli nolon näköinen.