— Anna anteeksi, Irene. En minä tiennyt, ettei se ollut sinulle mieleen… Eino, älä enää ole suutuksissasi.
Valdemar sammalsi. Hän hakkasi maata kengänkorollaan ja oli hämillään.
Irene nauroi pilkallisesti, vastaamatta mitään. Hän lähti Einon kanssa tammen alle etsimään terhoja. Pehtorin lapset seisoivat hetken kahden vaiheilla. Sitten he menivät Einon ja Irenen perään. Valdemar jäi yksikseen.
* * * * *
Valdemar pantiin kouluun.
Hän asui Irenen tädin luona, joka tavattomasti piti hänestä, kun hän oli niin hyvä. Koulussa hän menestyi, luki ahkerasti, eikä ottanut osaa toisten kepposiin. Häntä sanottiin tyttöpojaksi ja häntä kiusattiin. Mutta hän ei koskaan suuttunut eikä kadehtinut niitä, jotka lunttaamalla osasivat läksynsä häntä paremmin.
Paria vuotta myöhemmin tuli Irene kouluun; hän sai ensimäisellä luokalla ehdot laskennossa. Kun Valdemar palasi päättäjäisistä, seisoi Irene nurkalla ja itki. Hän oli ehtinyt ennemmin kotiin ja saanut nuhteita. Valdemar tunsi sääliä.
— Kyllä sinä pääset syksyllä. Minä opetan sinua.
— Sinä! kivahti Irene, ja hänen silmänsä salamoivat läpi kyynelten. — Sinä et osaa muuta kuin lukea. Minä olen yhtä etevä kuin sinäkin, mutta sinä olet kirjatoukka. Niin!
Valdemar ei vastannut.