Valdemar punastui hiusmartoa myöten. Hän tuli niin pahoilleen, että kyyneleet pyrkivät silmiin. Hän kääntyi ja meni sisään.
* * * * *
Kului vuosia. Irenen iäkkäät vanhemmat kuolivat. Hän muutti asumaan setänsä luo Ruotsiin. Hänen toistakymmentä vuotta vanhempi veljensä otti kotikartanon haltuunsa.
Valdemar oli sillä välin tullut ylioppilaaksi.
Hän meni Helsinkiin, mutta mikään ala ei häntä erikoisemmin viehättänyt. Vuoden ajan hän lueskeli milloin mitäkin, etupäässä kansantaloutta. Kun hän ei ottanut osaa muuta kuin kaikkein puhtainta laatua oleviin huvituksiin, ei hänen elämänsä Helsingissä tuntunut niinkään miellyttävältä, vaan pikemmin päinvastoin. Turmelus ja pahuus rehottivat hänen ympärillään, kurjuuden näkeminen teki hänet alakuloiseksi, ja yhä vakavampia ajatuksia alkoi kyteä hänessä. Pitkiksi hetkiksi hän unohti itsensä, eli mielikuvituksessaan toisten elämää säälien köyhiä ja kärsien onnettomien kanssa. Ja miettiessään keinoja, millä voisi huojentaa heidän taakkaansa, selvisi hänelle oma kutsumuksensa.
Hän matkusti kotiin. Hänen äitinsä oli jo haudassa, ja vanha isä antoi hänelle mielellään talon ohjat. Innostunein mielin hän alkoi tehdä uudistuksia. Hän lyhensi työpäivän ja korotti palkan kaikille niille, jotka työskentelivät hänen tiluksillaan. Läheiseen pikkukaupunkiin hän perusti orpokodin ja avusti tehokkaasti erästä naisyhdistystä, joka hankki apua ja tointa langenneille naisille.
Mutta vaikka hän pani parhaansa, näytti kurjuus vain kasvavan hänen ympärillään. Alituisesti oli ryysyläisiä hänen silmissään, sillä jokainen tarvitseva etsi häntä. Ja vaikkei hän suonut itselleen hetkenkään lepoa, pakotti sisäinen ääni häntä yhä suurempiin ponnistuksiin ja uhrauksiin.
Talonpojat hänen omilla tiluksillaan eivät vieläkään olleet onnellisia, vaikka hän maksoi heille niin hyvin, ettei maanviljelys tuottanut hänelle minkäänlaista voittoa. Heti isänsä kuoleman jälkeen, kun suuri perintö joutui hänen haltuunsa, hän ryhtyikin tehokkaampiin toimenpiteisiin. Hän jakoi omistamansa maan ja metsän torppareilleen, jättäen ainoastaan läheisimmät pellot itselleen. Kuitenkaan hän ei antanut näitä palstoja talonpoikien yksityisomaisuudeksi, vaan pidätti itselleen määräämisvallan ja otti mitättömän rahaveron. Itselleen hän osti kaupungista talon, missä talvisin asui aherrellen hyväntekeväisyyshommissa. Ainoastaan kesäisin hän oleskeli maatilallaan. Hänestä tuli kuuluisa. Puutetta kärsiviä vaelsi aamusta iltaan hänen talossaan, ja hän oli antanut palvelijalleen määräyksen, ettei ketään saanut jättää auttamatta. Mutta onnellinen hän ei ollut, sillä alituinen kurjuuden näkeminen tuotti hänelle tuskaa.
Näihin aikoihin alkoi rouva Salonen, langenneiden hyväksi toimivan naisyhdistyksen jäsen, joka oli päässyt erikoisemmin Valdemarin suosioon, valmistaa häntä naimapuuhiin. Ikänsä perusteella katsoi rouva voivansa antaa äidillisiä neuvoja. Kiertäen ja erinomaisella taidolla hän pakotti Valdemarin ymmärtämään, että neiti Sinilehto, samaisen naisyhdistyksen sihteeri, kantoi sydämessään hellempiä tunteita Valdemaria kohtaan. Rouva ei väsynyt kuvaillessaan nuoren tytön ansioita. Valdemar uskoi kaiken; hänen luonteelleenhan juuri oli ominaista, ettei hän koskaan epäillyt. Hän oli itse hyvä ja uskoi muista samaa. Kernaasti hän myönsi tytön ahkeruuden ja viattoman kasvojenilmeen herättävän mielenkiintoa. Mutta hänen muistossaan telmi kaunis, vallaton tyttönen, joka lapsena oli tuottanut hänelle monta mielipahaa tuittupäisyydellään, jopa ilkeydellään suorastaan loukannut häntä. Senvuoksi hän epäröi ja oli neuvoton.
Tuli kevät. Irene saapui kotiin oltuaan poissa kuusi vuotta. Valdemaria kutsuttiin naapurikartanoon tuliaiskemuihin.