Hän meni. Suurten vaahterain alle oli nostettu pöytä, jonka ympärillä oli viisi henkilöä. Hän tunsi heistä Irenen veljen ja arvasi Irenen. Kalpea, vaaleatukkainen nainen istui Irenen vieressä leikkien hermostuneesti käsillään. Kaksi ulkomaalaisen näköistä viiksetöntä herrasmiestä poltteli piippua jutellen keskenään. Valdemar tervehti. Irene hypähti pystyyn ja tuijotti Valdemariin hetken vaieten. Valdemar oli ääneti. Irenen kauneus lumosi hänet. Hän punnitsi itsekseen, uskaltaisiko enää sinutella tyttöä.
— Hyvä jumala! Sinullahan on parta! Tummat viikset oikein, huudahti Irene ojentaen kätensä. Valdemar tarttui siihen punastuen, naurahtaen, vastaamatta.
— Mutta sinähän et edes suutele minun kättäni! Näin pitkän eron jälkeen! Minä luulin, että sulkisit minut kokonaan syliisi. Sinähän ennen pidit minusta, tyttöpoika.
Valdemar suuteli hänen kättään, nauroi väkinäisesti, vilkaisi salavihkaa läsnäoleviin eikä osannut sanoa mitään.
— Oh, älä välitä heistä. Veljeni sinä tunnet, ja nämä tässä ovat taiteilijoita. Sanon sinulle heidän nimensä niin monta kertaa, että opit ne muistamaan. He eivät osaa tehdä mitään.
— Paitsi velkaa, murahti toinen herroista piippunsa savuun.
— Herrat sanovat itseään maalareiksi. Neiti on unilääkärimme: mystillisten kertomusten improvisoija.
— Mikä on? kysyi Valdemar huvitettuna.
— Improvisoija. Sellainen, jonka pää on niin täynnä pötyä, että se lakkaamatta tulvii ulos, ellei sitä erityisesti estetä.
— Älkää kuunnelko häntä, sanoi vieras neiti kimeällä, lempeällä äänellä. — Hän kerskailee hävyttömyydellään, varsinkin tänään. Ei hän tarkota sillä mitään. Hänen ilkeytensä on vain raivoa.