— Joka johtuu siitä, ettei hän ponnistuksistaan huolimatta osaa olla sydämestään paha, jatkoi maalari.
Tuotiin virvokkeita. Sitten Irene vei Valdemarin kanssaan kävelylle. Hän kertoi matkoistaan ja seikkailuistaan. Valdemar kuunteli pahoilla mielin; Irene oli turmeltunut sielultaan. Hänkin puheli hommistaan, hyväntekeväisyysyrityksistään. Ja kun tyttö pilkkasi häntä, selitti hän vakuuttavasti, kuinka koko hänen toimintansa perustana oli sisäinen varmuus, ääni, joka alituisesti muistutti häntä velvollisuuksista ja osotti, mitä hänen tuli tehdä. Valdemar innostui kuvaillessaan talonpoikainsa tyytyväisyyttä ja orpolasten onnea. Ja hänen innostuksensa sai Irenen vaikenemaan. Hän tarkasteli salavihkaa Valdemaria eikä kiusannut häntä. Mutta kun he palasivat toisten luo, alkoi hän heti.
— Tiedättekö! Tämä herra on täydellisin ihmisystävä, mistä koskaan olen kuullut. Hän on jakanut maansa torppareilleen, tehdäkseen heistä herrasväkeä, ja hän kaunistaa kotinsa kerjäläisillä.
— Sinä liiottelet, Irene, sanoi Valdemar tyynesti. — Tekisit paremmin, jos ryhtyisit itse ja pyytäisit ystäviäsi avustamaan minua.
— Mitä! Minäkö? Pesemään orpolapsia ja parsimaan kerjäläisten sukkia! Ei, ystäväni. Älä puhukaan sellaista. Tietysti sopii joskus lahjottaa rahaa hyväntekeväisiin tarkotuksiin. Siitä saa niin hyvän nimen. Ja kulkijalle voi antaa lantin, päästäkseen hänestä eroon. Mutta ei muuta. Sitäpaitsi, eihän köyhyys ole niin vaarallista. Köyhät ovat onnellisia. Mutta rumaa se on.
— Niin, mutta kurjuus?
— Oh, mitä siihen tulee, niin se on olevaista ja pysyväistä. Sitä on enemmän rikkaissa kuin köyhissä, sanoi maalari tosissaan.
Valdemar käsitti, että hänen oli tässä tilaisuudessa turha puolustaa asiaansa. Hän vaikeni.
Mentiin aterialle. Valdemar ei juonut viiniä. Irene katsoi häneen säihkyvin silmin.
— Sinä et ole vähintäkään muuttunut, sähisi hän melkein vihassa. —
Sinä hukut hyvyyteesi.