Pitkän aikaa tämän jälkeen oli Valdemarin paha olla. Mielikuvituksessaan hän näki Irenen terveen ja hurmaavan olennon. Hän vaipui unelmiin, oli hajamielinen ja alakuloinen. Työ tuntui hänestä raskaalta, ja tavantakaa yllätti hän itsensä turhista haaveiluista.
Mutta omantunnon ääni ei antanut hänelle rauhaa. Se muistutti velvollisuuksista ja nuhteli toimettomuudesta. Ja niin pakottausi Valdemar työhön. Hän avusti talonpoikia, jotka rakensivat uusia asuinhuoneita, ja antoi heille neuvoja.
Kului aikaa. Irenen vieraat matkustivat pois, ja tyttö jäi yksin. Hän seurusteli silloin tällöin Valdemarin kanssa, kiusotteli häntä, väitti alituisesti häntä vastaan, mutta muuttui päivä päivältä hiljaisemmaksi. Hetkittäin hän tuijotti Valdemariin, näytti tahtovan sanoa jotakin, mutta ei voinutkaan, huulet vain liikahtivat, jääden vähän raolleen. Ja useimmiten hän silloin yhtäkkiä teki jotakin, joka loukkasi Valdemaria, kidutti jonkun hyönteisen kuoliaaksi, katsoen Valdemariin, poven aaltoillessa rajusti. Valdemar ei häntä ymmärtänyt.
Kerran souturetkeltä palattaessa, kun Valdemar oli kertonut puuhistaan,
Irene naureskeli:
— Sinä olet mieletön. Mitä sinä luulet saavasi aikaan? Koetat auttaa vaivaisia, sensijaan että antaisit heidän kuolla. Sinä hankit keuhkotautisille varoja, jotta he voisivat mennä naimisiin ja synnyttää uusia kurjia. Mutta etkö sitten näe, että viimein maailma on täynnä vain sydänvikaisia, halvatuita ja mielipuolia. Ja ne jotkut terveet, jotka vielä syntyvät, saavat uhrata elämänsä sairaitten hoitoon. Sinähän vain lisäät maailman kurjuutta. Sinä ruokit petoa, joka lopulta ottaa sinulta hengen…
— Sinä et tarkota mitä sanot, keskeytti Valdemar värähtelevin äänin.
Syntyi hiljaisuus.
— Mitä varten sinä aina kiusaat minua, Irene? Ja kuitenkin… kuitenkin minä rakastan sinua.
Irene säpsähti ja punastui. Valdemar otti hänen kätensä ja katsoi häneen vakavasti.
— Niin, Irene. Sinua minä rakastan. Tuletko vaimokseni?